Lopun ajat

Soundtrack: Bat For Lashes - Tahiti

Faijan ja syrrän lähdettyä pidin pari päivää hengähdystaukoa. Viimeisen kahden viikon aikana oli tullut kierrettyä kaupunkia siihen malliin että pieni hiljaiselo kampuksella oli ihan paikallaan. Kävin luennoilla ja illat vietin joko Rovaniemen tyttöjen tai jenkkiopettajien seurassa. Perjantaina oli kuitenki luvassa vaihtoajan viimeinen sairaalavisiitti. Olin pyytäny jo aikoja sitten koululta mahdollisuutta vierailla joko leikkaussalissa tai psykiatrisella osastolla. Psykiatrisesta kysyttäessä jokin tais selvästi mennä väärään kurkkuun (taitaa olla täällä päin vähän tabu), mut leikkaussalireissun lupasivat järjestää ja kun koululle sitten tuli käymään kaks hollantilaisopettajaa, koulu niputti mut niiden seuraan.

Auto kyyditsi meidät tosiaan Ruijin Hospitaliin, valtavan kokoiseen yliopistosairaalaan keskellä Shanghain keskustaa. Ruijin on alunperin perustettu jo v. 1907 St. Marie Hospital-nimellä ja se on tätä nykyä Shanghain ja Kiinan tunnetuimpia sairaaloita. Omaan kotoiseen OYS:aan tottuneelle oli aika järkytys kävellä sairaala-alueelle joka koostui monikymmenkerroksisista taloista ja laajoista nurmikentistä. Arvatenkin hollantilaisopettajien läsnäolosta johtuen esittelykierroksella vaelsi mukana jos jonkinmoista esittelijää ja yksikön johtajaa. En viittiny aikaisempaan tyyliini pommittaa ketään kysymyksillä, vaan tyydyin tarkkailemaan sivusta kun meitä johdatteleva seurue kehui sairaalaa kilpaa.

Leikkaussalitilat oli kieltämättä hienot. Muihin täällä näkemiini sairaaloihin verrattuna ero oli aikamoinen. Ok, myönnetään: henkilökunnan pukutilat oli vähän räjähtäneet ja leikkausosastolle tultaessa piti selviytyä kiinalaisten mielestä ihan loogiselta tuntuvasta sairaalatohvelirumbasta, mutta muuten kaikki näytti oikein siistiltä ja jos nyt kehtaa sanoa, niin länsimaiselta. Kalustoa ja henkilökuntaakin vaikutti leikkaussaleissa olevan potilaan kimpussa ainakin yhtä paljon kuin kotona Suomessa. Olin jopa vähän pettyny... hurjimmissa kuvitelmissani olin jo elätelly toivoa jostain akupunktioanestesiasta tai syömäpuikkokirurgiasta. Noh, leikki sikseen, Ruijinissa nimittäin ensimmäistä kertaa tuntui siltä että jos täällä sattuisi syystä tai toisesta kaipaamaan sairaalahoitoa, tänne sitä voisi melkein suostua ambulanssista jäämään.

Sairaalan johtoporras tarjosi vielä lounaan sairaalan edustustiloissa jonka jälkeen oli aika lähteä. Paluukyyti koululle ei onnistunut, koska hollantilaisten hotelli oli keskustassa, joten vierailun isäntä vaan hymyili leveästi ja tokaisi että mua ei varmaan haittaa selvitä koululle omin nokkineni. Ei missään nimessä, varsinkaan kun alkoi sataa kaatamalla. Lähdin sitten ettimään suojaa sairaalan autokatoksesta ja mietin itekseni että olikohan tämä joku tapa tiputtaa allekirjoittanut maan pinnalle aamupäiväisen royal treatmentin jälkeen.

Autokatoksessa oli parkissa muutamia ambulansseja ja sateen jatkuessa päätin harrastaa vähän häikäilemätöntä urkkimista. Paikalla oli kolmeakin eri automallia ja sisään kurkistellessa varustelukin vaihteli aikalailla. Pienin sairasauto oli lähinnä valkoiseksi maalattu pikkupaku jonka sisällä oli ohut lavetti ja hoitajan penkki. Säilytystilaa ei vaikuttanut olevan kovinkaan paljon. Isommissa autoissa oli jo näköä ja kokoa ja sisälle kurkatessa tilatkin alkoi olemaan länsimaista tasoa. Urkinta loppui kun joku vartijan näköinen mies alkoi huudella perään, mutta huomasin vielä että autoissa oli jokaisessa eri sairaalan nimet. Uudemmat ja hienommat menopelit kuuluu varmaan jollekkin astetta paremmalle yksityissairaalalle. Sivuhuomiona mainittakoon että täällä ollessa en oo muutamaa poikkeusta lukuunottamatta nähny ambulansseja liikenteessä. Paikallisen neljän ruuhkan koettuani en kyllä ymmärrä miten ne täällä vois tehokkaasti toimiakkaan, varsinkaan kun kiinalaiset ei tunnu välillä antavan edes poliiseille tietä. Villi arvaus on että jos paikallisilla on pää kainalossa tai vauva tulollansa, ne hyppää taksin kyytiin.

Viikonloppuna oli sitten jälleen aika alkaa matkaopasta. Ystäväni Samu pamahti keskelle Shanghain 40 asteen hellettä Suomen vähälumisesta alkusuvesta. Kuten asiaan kuuluu, parin tunnin armonokosten jälkeen kärräsin uuden tulokkaan Shanghain yöhön ja sunnuntaihin jatkuneiden tervetuliaisjuhlien jälkeen toivotin uuden kouluviikon tervetulleeksi n. kahden tunnin yöunilla. Seuraavan 10 päivän aikana kierreltiin Shanghaita ja poikettiin Suzhoussakin asti, joka on Hangzhoun ohella Kiinan suosituimpia kaupunkikohteita ja näppärästi alle tunnin junamatkan päässä Shanghaista.

Suzhou, eli "Kaukoidän Venetsia" on tunnettu parhaiten puutarhoistaan ja Keisarin kanaalista joka kulkee kaupungin halki. Kanaalin ansiosta kaupungilla on varsinkin vanhalla puolella mukavan rauhallinen ja kiiretön tunnelma, mitä on kokeilemisen arvoista havainnoida omalla soutajalla varustetun veneen kyydistä. Valitettavasti tämä asia on hyvin tiedossa myös paikallisilla liiketoiminnan harjoittajilla, joten kokeakseen tämän pienen lepohetken, täytyy joko maksaa törkeää ylihintaa tai tinkiä itsensä uuvuksiin. Noh, kompromissin kantamana neljä ihmistä matkusti toiselle puolelle kaupunkia n. 90 yuanilla. Samalla hinnalla kuitenkin jo melkein ajaa taksilla läpi useimmat kaupungin todellisista nähtävyyksistä, eli upeat puutarhat. Monet näistä perinteiseen kiinalaiseen tyyliin laadituista puutarhoista kuuluu UNESCO:n Maailmanperintöluetteloon ja on huikeaa nähtävää. Nähtävää riittää vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta toisaalta useimmat puutarhoista kiertää alle tunnissakin. Meidän reissun kohokohtia oli pieni ja sokkeloinen Master of the Nets Garden (Wǎngshī Yuán) ja laajempi, pienten lampien täyttämä Humble Administrators Garden (Zhuōzhèng Yuán). Suzhou itsessään oli mukava kaupunki ja Hangzhoun ohella erittäin tervetullutta vaihtelua Shanghain kaaokseen.

Suzhousta palatessa meitsillä oli luvassa muutama päivä vapaata koulusta ja majoituin sitten tilapäisesti Samun hotellille. Tarkoitus oli Suzhoussa kiertelyn väsyttämänä ottaa iisisti ja pitää hauskaa Shanghaissa, mutta huomattiin pian että jokin mätti ja pahasti. Kaikkeen kivanpitämiseenhän (varsinkin ulkomailla) vaaditaan hyvä tukikohta, eli hotellihuone jonne voi raahata kaikki ostosreissulta keräämänsä aarteet, hypätä virkistävään suihkuun ja rojahtaa uupuneen tyytyväisenä pehmeään sänkyyn. Noh, tässä hotellinpuolikkaassa (Hotel Magnificent nimeltään), joka siis päällepäin vaikutti ihan ok establishmentilta, ei oltu ihan samoilla linjoilla. Itteäni vielä nauratti kun kokolattiamatossa oli silitysraudan jälki laudoitukseen saakka, pyyhkeessä oli pään mentävä reikä ja hotellin "business centerissä" oli sellasia matolaatikoita tietokoneen virkaa toimittamassa että sitä luuli astuneensa 80-luvulle. Mutta kokeneemmallakin matkaajalla alkoi olla pinna kireällä kun ilmastointi lakkas toimimasta kun huoneesta astui ulos, aamupala oli syömäkelvotonta moskaa (maassa jossa kuitenki lähes kaikki ruoka on ollu hyvää) ja kassakaappi hajos käsiin. Kaiken huippu oli episodi joka tullaan tuntemaan historiankirjoissa ns. "Menkkarätti-mellakkana". Samun tukasta irtosi punaista väriä tyynyliinoihin, jotka huonepalvelija kohteliaasti keräsi myttyyn lattialle samalla kun kuskasi muun pyykin pesuun. Vastaanotosta asiaa selvitellessä hotelli oli jo laskuttamassa tyynyliinoista jotain aivan törkeää summaa, kunnes Samun raivosta kiehuva kaksmetrinen olemus ja meitsin jääkylmä järkeily ("haluan puhua esimiehesi/hotellin omistajan/Suomen suurlähettilään kanssa") sai respan väen ymmärtämään että tyynyliinoissa ei todellaakaan ole verta, ei punaviiniä, eikä muitakaan v*tun kiisseleitä vaan ihan vaan hiusväriä joka lähtee pesemällä pois.

Kiinalaisesta palvelukulttuurista huolimatta Samun loppuaika Shanghaissa sujui ainakin näin matkaoppaan silmin varsin mieluisasti. Kaupustelijat tuli tingittyä kumoon (äärimmäisenä neuvottelukeinona kokeiltiin mm. liikkeeseen leiriytymistä), erinomaista ruokaa nautittua ja kaiken kruunasi kiipeäminen Shanghai World Financial Centeriin (Shànghǎi huánqiú jīnróng zhōngxīn), 492m korkeaan, etäisesti pullonavaajaa muistuttavaan pilvenpiirtäjään, jonka ylimmät kerrokset on pyhitetty maisemoiden ihasteluun. Näköala huipulta on aivan mieletön ja antaa kuvan siitä miten valtava kaupunki Shanghai todella on.
Kaiken muun hauskuuden ohella tuli koettua myös paljon hypetetyt Shanghai Beauty Expo-messut joille Samulla oli asiaa enemmänkin työn puolesta. Messut oli aika hämmentävä kokemus. Yritystä kyllä riitti isoksi tapahtumaksi, mutta sisällön puolesta määrä korvasi selkeästi laadun. Yhtäkään suurta nimeä en näytteilleasettajien joukosta bongannut (ei sillä että kosmetiikkaa niin tuntisin, mutta silti...), vaan hallit oli täynnä joko paikallisia merkkejä tai törkeitä kopioita länsimaitten vastaavista ( Maybellive Mew York, B'Oreal, O'Real jne ). Noh, sain sentään kokeilla erään ilmaruiskumaalarin toimesta miltä näyttäisi vasemman hartian peittävä feenix-lintu (sen voisi joskus hakata siihen ihoon ihan oikeastikin) ja leikkiä siinä sivussa rokkitähteä kun toimitusta kerääntyi seuraamaan lauma uteliaita ihmisiä ("You're so cool! And white! Like snow!"... kiitti hei, yritys on kyllä ollu ruskettua).

Samun loma tuli päätökseensä ja saatoin kaverin lentokentälle Pudongiin. Ei kuitenkaan ilman pientä nahistelua respan kautta kulkiessa. Ilmeisesti menkkarättimellakka kupli vielä pinnan alla. Maine oli tainnu kuitenkin kiiriä meidän edelle ja muutaman tiukan kommentin jälkeen takuumaksu heltis kokonaisuudessaan respapojan hallusta. Anti olla viimeinen kerta kun siihen laitokseen astun jalallani. Noh, toimikoon varoittavana esimerkkinä muille. Tarkistakaa AINA ennakkoon hotelli mihin aiotte Kiinassa majoittua! Yleensä taso on hyvää, mut seassa on aina silloin tällöin pari mätää, veemäisellä henkilökunnalla varustettua omenaa joiden mm. pyyhkeistä tuulee läpi ja kassakaappi imaisee sisälleen kaiken arvokkaan.

Mitäs sitten? Vielä viikko täällä. Rollon tytötkin lähtee ihan kohta ja mullakin lähtö ihan just edessä. Pitääpä ihan pysähtyä miettimään asiaa...

Kotiväki kaukana kotoa

Soundtrack: Utada Hikaru - Come Back To Me ( Seamus Haji & Paul Emanuel Radio Edit )

No niin... kahteen viikkoon en pahemmin ole ehtiny koneen ääreen istahtamaan. Kahden kuukauden sooloilun jälkeen Shanghaihin iski suomalainen hyökyaalto: mun faija ja pikkusisko (14v.) tuli tosiaan vierailulle ja päivää myöhemmin kampukselle rantautui kolmen rovaniemeläistytön poppoo.

Yhtäkkiä Suomi oli muutenki tapetilla. Mua nimittäin pyydettiin pitämään esitelmä kiinalaisille opiskelijoille Suomesta ja meidän terveydenhuollosta. Suostuin kuvitellen että kuulijakuntaa on noin yhden luokallisen verran . Luentosaliin mennessä selvisikin että areenana toimi n. 400 ihmisen luentosali täynnä paikallisia opiskelijoita + läjä amerikkalaisia opettajia. Kv-koordinaattori huomas mun paniikin ja totes vaan rauhallisella äänellä: "Älä huoli, tää kaikki kuvataan videolle. Ootahan ku näät sen kameran." Jep, kiitti v*tusti. Esitelmä meni kuitenkin kuulemma ihan hyvin - omat muistikuvat tapahtumista on vähän hämärät. Muistan lähinnä että kylvin kylmässä hiessä ja että korvissa humisi hullun lailla. Olihan taas elämäni pelottavimpia kokemuksia... Anyways, kiinalaiset meni aivan sekaisin Fazerin sinisestä (ne siis juoksi sen kulhon kimppuun) ja kaikki esitteetki vietiin käsistä. Salmiakki ei onneks tehny erityisen hyvin kauppoja, joten jäi itellekkin jotain natusteltavaa.

Tän sinivalkoisen invaasion keskellä on ollu hauska seurata sivusta miten ihmiset tänne sopeutuu. Oma alku täällä oli aika kaoottista aikaa, joten oon parhaani mukaan yrittäny saada ihmiset viihtymään ja tuntemaan ittensä tervetulleeks. Joskus ehkä vähän liianki innokkaasti (raahasin mm. aikaeron ja kulttuurishokin pahoinpitelemän pikkusiskon ja faijan niiden ekana iltana Radisson SAS:n näköalatorniin ja pistin syömään mustekalan lonkeroita...). Nyt vasta huomaakin kuinka hyvin itse on alkanut sopeutua: helle ei väsytä, ihmismassassa osaa luovia, tinkiminen sujuu supermarketissakin ja päälleajavia takseja/busseja/mopoja ei enää pelkää (mikä ei välttämättä oo niin hyvä asia). Pitäiski vaan yrittää muistaa että uudet tulokkaat ei ehkä koe asioita ihan samalla tavalla...

Viimeiset kaks viikkoa oon tosiaan toiminu matkaoppaana mun porukoille. Aamun luentojen jäljiltä otin päivittäin bussin keskustaan ja palasin myöhään illalla koululle nukkumaan. Paljon tehtiin ja nähtiin, aina Madame Tussaudin vahakabinetista Jianjiangin huvipuistoon (Jǐnjiāng Lèyuán). Syrrän ja faijan matkasuunnitelman yhdistäminen koulun aikatauluun oli henk. koht. haaste sinänsä, mutta hatunnoston arvoisesti nää kaks jousti ja kiersi kaupunkia itekseenkin, silloin kun ite olin koululla kiinni. Ehkä jopa parempi niin, huomasin nimittäin että musta kuoriutuu aika hanhiemo kun jotakuta pitää opastaa. Onki ollu ilo huomata että vaan viiden päivän oleskelun jälkeen tää kaksikko ajeli sujuvasti metrolla, löysi oman aamiaiskahvikuppilansa ja neuvoi jopa asiantuntevasti eksyneitä kanssaturisteja. Oiski hauska lukea näiden kahden kirjoittamaa blogia!

Jokaisen itseään kunnioittavan matkaoppaan tulee tietenkin harrastaa raskaan työn lomassa myös vähän ansaittua rest & recreationia. Siispä lähdin syömään kavereiden kanssa sushia erään lauantai-illan päätteeks. Hewei-niminen pikku paikka sijaitsee French Concessionissa ja erikoisuutena on 139 yuanin "all you can eat/drink"-tarjous. Vedettiin porukalla massut täyteen törkeän hyvää sushia: ankerias-, tonnikala- ja lohisushia, mustekala- ja naudanlihasashimia, mäti- ja kurkkurullia... ja huuhdeltiin kaikki alas pullokaupalla Tsing Taota ja Asahia (kiinalaista ja japanilaista olutta). Tuli siinä muutama sake-snapsikin otettua. Sivuhuomiona mainittakoon että mähän henk. koht. vihaan kalaa, sun muuta seafoodia, mutta maistettuani en vaan voinu lopettaa. Sushiin jää ilmeisesti koukkuun.

Ilta huipentui Club Loveen, aika perus Shanghai-yökerhoon. Paikka on kuulemma niin kiinalaisten kuin länsimaalaistenki suosiossa, eikä varmaan vähiten vapautuneen alkoholipolitiikkansa puolesta. 50 yuanin sisäänpääsymaksulla käteensä sai rannekkeen, jota vilauttamalla sai ilmaista juotavaa niin paljon ku jaksoi kiskoa. Käteen iskettiin myös läjä drinkkilippuja ja kun olin kysymässä baarimikolta että mitäs näillä sitten saa, kaveri vaan hyppäs baaritiskille ja alkoi kaatamaan viinaa suoraan tanssikansan suuhun (tarpeetonta varmaan ees mainita että oltiin aika kannettavassa kunnossa kotiinlähdön koittaessa). Tän ohjelmanumeron jäljiltä tiskille kirmas kaks "lentoemäntää" jotka alkoi sitten vähentämään vaatetustaan jumputuksen tahdissa. Tyttöjen seuraks riensi vielä yks miespuolinen baarimikko - hotpantseissa ja höyhenboassa. Alun järkytyksen jälkeen tilattiin vaan lisää juotavaa ja sukellettiin tanssilattialle, jossa kiinalaiseen tyyliin väisteltiin muuta bilekansaa ja siivojia jotka jostain kumman syystä päätti mopata lattiaa samalla kun ihmiset tanssi sen keskellä. Näky oli aika hulvaton.

Villin viikonlopun jäljiltä palasin turistioppaan ja ahkeran opiskelijan arkeen. Koluttiin porukoiden kanssa Shanghaita ja pidettiin kolmeen pekkaan ahkerasti huolta siitä että ei ruokita ainakaan paikallista taloustaantumaa. Faijaki, joka ei koskaan osta mitään, pisti tuulemaan ja muiden ostosten sijassa teetti itelleen kaks pukua ja hankki läjän kauluspaitoja ja solmioita. Pikkusyrrä keskitty lähinnä kenkien ja t-paitojen hamstraamiseen. Kulutusjuhlan keskellä ehdittiin onneks myös syödä hyvin ja nauttia vähän kulttuuriakin. Käytiin mm. kattomassa Shanghain akrobaatteja Shanghai Circus Worldissa (Shànghǎi MǎxìChéng). Esitys oli jotain aivan uskomatonta! Ihmeissään sitä vaan tuijotti kuinka esiintyjät vuorotellen jonglööras, heitti volttia, kieppui katon rajassa liinojen varassa tai ajoi yleisön seassa moottoripyörällä (!). Loppuun asti hiottu esitys vaan parani joka osion myötä... sitä jäi lopulta miettimään että kuinka noiden ihmisten kroppa kestää tuota menoa.

Syrrän ja faijan paluu Suomeen koitti toissapäivänä ja saatoin ne sitten Pudongin lentoasemalle. Sikainfluenssan takia kentällä oli kuitenki otettu käyttöön ylimääräiset terveystarkastukset ja porukoiden lähtö myöhästy useammalla tunnilla. KLF (Royal Dutch Airlines) onneks tarjos meidän matkalaisille safkat lentokentän ravintolassa ja saatettuani hyvin ruokitun kaksikon koneeseen, otin Maglev-junan lentoasemalta lähemmäks keskustaa. Maglev-radan piti alunperin ulottua kaupungin itäpuolelta länsipuolelle, mutta kaupunkilaisten vastustuksesta ja rahaongelmista johtuen liikennöinti typistettiin Pudongin lentoaseman ja 30 km:n päässä sijaitsevan Long Yangin metroaseman välille. Turistimeiningistä huolimatta Maglev on nopea ja näppärä ja tulee useimmiten halvemmaks (50 yuania suunta) ku taksi lentoasemalta Long Yangiin, josta voi jatkaa maanalaisella keskustaan. Bussissa koululle sitten huomasin että hitto, tässähän iski pienoinen koti-ikävä. Kahden viikon sukuloinnin katketessa jäljelle jäi melko ontto olo, joka onneks kuitenkin helpotti pikkuhiljaa. Pieni muistutus siitä mihin on muutaman viikon päästä palaamassa takaisin oli kieltämättä ihan paikallaan. Tosiaan, enää muutama viikko ja tämäkin homma on paketissa. Mutta sitä ei viitti ajatella vielä!

Puolivälin mietteitä

Soundtrack: Boomkat - Before it's too late

Tätä kirjoittaessa on jo kulunu hieman yli puolet mun ajasta täällä Shanghaissa. Toisaalta aika on kulunu hurjaa vauhtia, välillä taas on ollu hetkiä jolloin se on tuntunu täysin pysähtyneen. Todella paljon on tullu nähtyä ja koettua, mutta tahti on pysyny jotakuinki levollisena koko ajan. Alan pikkuhiljaa ymmärtää minkä takia ihmiset lähtee ulkomaille asumaan, eikä vaan lomailemaan. Kaiken mielenkiintoisen ohjelman ja tekemisen ohella vähintään yhtä tärkeiksi on osoittautunu myös kaikki ne hiljaiset hetket jolloin mitään ei oikeastaan tapahdu. Iltakävely kampuksella, vaeltaminen läpi Shanghain aamuyön, pussikalja People's Parkin nurmella ja ne lukemattomat kerrat jolloin sitä on istunu ruuhkabussissa matkalla joko keskustaan tai takaisin koululle. Viisaat sanoo että matkustamisen tulis aina tapahtua hitaimmalla mahdollisella tavalla jotta sielu pysyy mukana kyydissä. Mulla se tais alussa jäädä jonnekki Helsingin ja Shanghain välille, mutta nyt tuntuu siltä että se vihdoin löys ittensä perille.

Opintojen näkökulmasta reissu on vähän monimutkaisemmin arvotettavissa. Amerikkalaisten opettajien pitämät luennot on ollu todella hyviä kokemuksia. Täällä opettava porukka on aikamoinen kokoelma omalaatuisia persoonia jotka kaikki on todella omistautuneita työlleen. Tunneilla onki ollu ihan miellyttävää istuskella, vaikka joissain asioissa en oo ihan samaa mieltä opetuksen kanssa. Opettajat on nimittäin Bob Jones Universitystä, joka on fundamentalistikristitty yksityiskoulu. Yläkerta, Raamattu ja Jeesus vilahtaa aina siellä täällä puheessa ja elintavoissa on muutenki aika paljon eroja perusluterilaiseen elämänmenoon verrattuna. Siltikin, ollaan onnistuttu tulemaan hyvin juttuun, vaikka oon ajoittain eläny täällä kuin Hemmingway.

Sairaalavisiitit on ollu pienoinen pettymys. Muutaman tunnin mittaiset reissut paikallisiin hoitolaitoksiin on kyllä ollu mielenkiintoisia ja antoisia, mutta toisaalta turhauttaa se että juuri mitään ei pääse tekemään. Paikalliset hoitajaopiskelijat kiertää tiukasti hoitajan perässä paikasta toiseen ja aina joskus tehdään jotain käytännön juttuja (eräällä reissulla ihmeteltiin puol tuntia happisaturaatiomittaria... kaikkienhan sitä oli pakko päästä kokeilemaan). Parin ensimmäisen kerran jälkeen pelkkä kiinalaisen sairaala-arjen ihmettely alkoi jo tuntua vähän nähdyltä, joten oonki tarkoituksella tupannu itteäni opetustilanteisiin mukaan ja pommittanu hoitajia kysymyksillä, joita mun luokkakaverit on parhaansa mukaan yrittäny tulkata. Mielenkiinnosta kyselin myös koululta josko ois mahdollista päästä kattomaan paikallista leikkaussalia ja mielenterveyspuolta... mutta saa nähdä heltiääkö lupaa. Yksi hyvä asia tässä pienoisessa passiivisuudessa kuitenkin on. Kiinalainen sairaala- ja käsihygienia on aika rupuisissa kantimissa, joten oon toisaalta ihan tyytyväinen kun en päädy ensi töikseni karanteeniin kun palaan takas Suomeen töihin omalle osastolle. Useissa sairaaloissa paikallinen hoitoväki tuntuu ennemminki suosivan saippuaa silloin kun jotain käyttävät, eikä niinkään käsidesiä. Kertomukseni suomalaisesta sairaalahygieniasta herätti lähinnä kummastuneita katseita ja hämmästynyttä hihittelyä.

Havahduin muuten tänään siihen että vaatekaapista alkaa loppua tila. Shoppailu on siis jotain mitä on täällä tullu tehtyä. Puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta että välillä on pakko ostaa uutta tilalle, kun osa ensimmäisistä löydöistä alkaa hajota käsiin. Jep, Made in China... eli vetoketjut jumittaa, napit irtoilee ja saumat irvistää. Eipä sillä, tätä tapahtuu onneks suht vähän ja kaipa tuo on pakko ymmärtää kun hinnat on nii alhaalla. Erinomainen poikkeus on kyllä ollu kaikki mun hankkimat kengät, jotka on kestäny kovaakin kulutusta ilman sen kummempaa damagea (mulla on Suomessa edelleen aktiivisessa käytössä Pekingistä aikanaan ostettuja kenkiä). Hangzhoun reissulla tosin Hollylla, yhdellä kiinalaistytöistä, hajos kolmet kengät... että en sitte tiedä, homma on vähä rulettia välillä.

Ai nii, huomenna tosiaan alkaa mun n. kuukauden mittainen komennus epävirallisena matkanjärjestäjänä! Faija ja pikkusyrrä laskeutuu Pudongiin huomenaamuna kello kahdeksan tienoilla ja viipyilee kahden viikon verran. Suunnittelen tässä vielä viime hetken lisäyksiä niitten matkaohjelmaan. Sitte ois parin päivän hengähdystauko ja lisää porukkaa ois tulossa. Olo on ku diplomaatilla kun valtiovieraita alkaa olla jonoksi asti. Tämä tarkottaa myös sitä että mun loppuaika täällä alkaa kulua entistä nopeammin kaiken maailman kohteissa ja karkeloissa juosten.

Pikku Myyn kanssa Hangzhoussa

Soundtrack: Yuiko Asai - Old Castle by the Lake

Huh, viime viikko on ollu aika hässäkkää ja pääsin nyt vasta raportille. Täällä Kiinassa vietettiin 4-6. huhtikuuta Tomb Sweeping Holidayta (Qīngmíngjié), joka on paikallinen vainajien muistopäivä. Nimi tulee siitä että vainajien ja erityisesti esi-isien hautoja lakaistaan ja niille tuodaan viiniä, teetä ja ruokaa, samalla kun ihmiset polttaa suitsukkeita ja rukoilee. Nämä pari päivää on myös harvoja kiinalaisten virallisia lomapäivä, joten paikalliset vaeltaa kotiseuduilleen tai matkustelee muuten vaan.

En ollu suunnitellu viikonlopulle kummempaa ohjelmaa täällä Shanghaissa, joten kun muutama paikallinen tyttö kampukselta pyysi mua mukaansa Hangzhouhun, suostuin ilomielin. Aattelin että tytöt korkeintaan auttavat ostamaan liput ja jatkavat omille teilleen, mutta päinvastoin, tää kolmen tytön kööri auttoi mua hankkimaan hotellin, kiersi mun kanssa nähtävyyksiä ja oli muutenkin oikein mukavaa seuraa. Varsinkin porukan johtohahmo, n. 1,5 m pitkä, temperamentiltaan lähinnä Pikku Myytä muistuttava Shelly oli tosi hauska tyyppi. Paikallisten oppaiden kautta sainkin Hangzhousta mahdollisimman paljon irti ja säästyin sen kummemmilta päänsäryiltä, mihin olisin ehkä törmänny jos oisin yksin ollu liikkeellä. Vaadin tyttöjä kuitenkin viettämään vähän omaakin aikaa, jottei niiden loma menis vaan yhden vaihto-oppilaan paapomiseen. Kiertelin sitten omillani kaupunkia iltasella ja tutustuin paikalliseen yöelämäänki.

Hangzhou on n. 7 miljoonan ihmisen pikkukaupunki Kiinan itärannikolla, n. 2 tunnin junamatkan päässä Shanghaista (junalippu kustantaa about 40 yuania / suunta), joka tunnetaan parhaiten luonnonkauniista Länsijärvestään (Xī Hú), jonka ympärille kaupunki on rakennettu. Järveä ympäröi liuta temppeleitä, pagodeja ja muita vanhoja rakennuksia, joista osa on jäänteitä ajalta jolloin Hangzhou oli Kiinan pääkaupunki. Hangzhou tunnetaan yhtenä kauneimmista Kiinan kaupungeista ja on suosittu turistikohde, niin ulkomaalaisten kuin paikallistenki keskuudessa. Näkymät on tosiaan todella kauniit, eikä vaan järven vaan myös kaupungin etelä- ja länsipuolella olevan vuoriston ansiosta. Shanghaihin verrattuna kaupunki oli myös virkistävästi kohtuullisen kokoinen ja siisti. Siinä missä Shanghai useimmiten tuntuu räjähtäneen käsiin ja levinneen hallitsemattomasti, Hangzhouta oli ilmeisesti ihan kaupunkisuunniteltu ja ilahduttavasti otettu huomioon myös kaupungin historia ja upeat nähtävyydet.

Sää tosin ei niinkään suosinu kun tyttöjen kanssa saavuttiin perjantaina kaupunkiin, mutta ilta menikin aika lailla hotellia etsiessä ja kaupunkia kierrellessä. Olin siis varannu hotellin jo ennen matkaa, mut Pikku M... tarkotan siis Shelly, oli ehdottoman vakuuttunu että löytää mulle halvemman vaihtoehdon ja vieläpä lähempää Länsijärveä. Nooh, muutaman tunnin koluamisen jälkeen löytyikin sellanen ihan soma lukaali Flower Inn China-nimellä, ihan järven etelärannalta. Ongelmana oli vaan se että ainoat huoneet mitä oli vapaana, oli perjantaille perus koppiyksiö ja lauantaille deluxe-sviitti. Shelly kuitenkin neuvotteli hyvät diilit vastaanottopojan kanssa ja lopulta sainkin yösijan itelleni ihan kohtuuhintaan.

Lauantaina kierrettiin Länsijärveä ja sitä ympäröiviä kohteita. Eilispäivän sade jatkoi tiheämpänä, mutta sateenvarjolla varustettuna kierrettiin urheasti koko järvi. Silti, ei niin pahaa ettei hyvääkin, koska sateesta johtuen turistilaumat pysyi aika lailla kurissa. Saatiin rauhassa kierrellä paikkoja ja sää antoi järvellekin ihan omanlaisensa tunnelman. Sunnuntaina aurinko alkoi kuitenkin jälleen paistamaan ja sen myötä esiin ryömi valtavat laumat kiinalaisturisteja. Lähdettiin tyttöjen kanssa tungosta pakoon Song Cheng-nimiseen teemapuistoon kaupungin eteläpuolelle. Paikka oli Song-dynastiaa esittelevä turistirysä, jossa oli aktiviteettia koko perheelle. Muovisuudestaan, tai ehkä just siitä johtuen meillä oli kuitenkin tosi hauskaa. Tytöt oli ihan pähkinöinä, aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja hattaraa sai halvalla. Hilpeän päivän jälkeen palattiin kaupunkiin ja basaarikierroksen jälkeen rautatieasemalle. Matkalla nähtiin mm. perinteisiä kiinalaisia apteekkeja, josta sai troppia joka vaivaan, mm. erilaisten yrttien ja kuivattujen elukoiden muodossa.

Maanantaina (joka oli vielä vapaapäivä) nukuin pitkään rankan mutta antoisan viikonlopun jäljiltä ja aloin valmistautua illanviettoon amerikkalaisten kanssa. Jenkit oli järkänny Murder Mystery Dinner-kekkerit ruokasaliinsa ja kaikki saapui paikalle kiinalaisittain pukeutuneena. Tarkoituksena oli illallisen ohessa pelata vähän Cluedo-tyyppistä peliä, jossa jokainen oli olevinaan kiinalaista aatelistoa joka on kerääntyny ratkaisemaan palatsissa tapahtunutta murhaa. Jokainen olikin sitten enemmän tai vähemmän syyllinen ja pelin tarkoitus oliki sumuttaa muita, samalla kun yritti ite saada selville kuka teki ja mitä. Hauskan illan ja loistavan murkinan saattelemana vetäydyin yöpuulle ja uutta viikkoa odottamaan.

Tulevaisuuden kaupunki?

Soundtrack: M83 - Couleurs

Neljättä viikkoa Shanghaissa ja kaupunki alkaa tuntua jossakin määrin hallittavalta. Mielipuolisen liikenteen seassa oppii puikkelehtimaan, päälle rynniviä lapsia oppii väistelemään ja kaduilla suunnistamaan vaikka kaikki on vieraalla kielellä. Shanghai pitää silti tiukasti maan pinnalla: aina kun luulee osaavansa homman, tietty osoite ei ookkaan siellä missä piti, tie loppuu yhtäkkiä kesken ja turistikarttakin tuntuu v*ttuilevan päin naamaa. Kaupunki on valtava, sekasortoinen, sokkeloinen ja alati muuttuva. Ja alkuviikosta huomasin että muutos tulee vaan jatkossa kiihtymään.

Käväisin Shanghai Urban Planning Museumissa (Shanghai Chengshi Guihua Zhanshiguan), mikä esittelee kaupunkisuunnittelua ja tulevaisuuden Shanghaita. Maailmannäyttelyn lähestyessä arkkitehtitoimistot on kilpaa kaavoittanu kaupunkia uusiks ja näkymä on aika huikea. Uusia uljaita rakennelmia nousee joka puolelle ja kaupunkia rukataan joka puolelta virtaviivaisemmaksi. Huoneen kokoisen, ydinkeskustaa esittävän pienoismallin ääressä sitä silti vaan miettii miten kaikki hienot suunnitelmat toteutuu todellisuudessa. Multimediaesityksissä linnut laulaa, taivas on sininen ja kaikkialla on sopivasti ihmisiä... kun tosiasiassa kaduilla kulkiessa ei meinaa välillä mahtua ihmismassan sekaan, taivas on pilvessä ja lintuja näkee enemmänki katugrillin vartaissa kuin taivaalla. Silti, näyttely oli todella kiinnostava ja auttoi ymmärtämään miten kaupunkikulttuuri muuttuu tulevaisuudessa, niin täällä kuin ympäri maailmaakin. Paras osa museota oli kuitenki mun mielestä Shanghain historiaa esittelevä osasto. Shanghain juju ja sielu piileekin sen historiassa, joka on kiehtova sekoitus eri maiden vaikutteita. Varsinkin siirtomaa-aika mullistuksineen on osaltaan tehnyt kaupungista sen mitä se on nykyään. Valtaosa vanhasta rakennuskannasta on nykyään purettu, mut siellä täällä näkee edelleen vilahduksia kaupungin monimuotoisesta historiasta. Ja on aika hämmentävää ajatella että pilvenpiirtäjien jakama Nanjing-ostoskatu, jota päivittäin tallaa lukematon määrä ihmisiä, on joskus ollut kapea, hökkeleitten reunustama kuja.

Aikani täällä nyt oltuani oon alkanu miettiä asioita jo arjenkin kannalta. Tietyt rutiinit on pikkuhiljaa alkanu muodostua ja on ollu jännä huomata mitä asioita tekee eri tavalla kuin kotona. Vuorokausirytmi on ihme kyllä alkanu asettua jotakuinki normaaleihin raameihin ja kahvia en oo juonu viikkoihin. Kaffea ei oo tietenkää tarjolla muuta ku Starbuckseissa yms. ja sieltä sitä ei tuu säännöllisesti noudettua. Kaupungin tutkiminen taas on hauskuudestaan huolimatta myös aika uuvuttavaa, joten iltaisin ei oo vaikea saada unen päästä kiinni. Luennot ja sairaalavisiitit antaa mukavasti rakennetta arkeen ja viikonloput voikin ottaa rennommin.

Elämäntapamuutokset ei oo kuitenkaan pelkästään positiivisia. Herkimmin sen huomaa ruoan kanssa. Alkuihastuksen jälkeen huomasin että kaikki kiinamättö ei uppoakkaan ihan niin sujuvasti kuin kuvittelin. Kuitua on ensinnäkin aika vähän koska esim. leipää en oo pitkään aikaan syönyt, kuten myös kalsiumia koska maitoa ei juuri oo näkyny. Ruoka on myös koostumukseltaan aika erilaista kuin kotona, joka yhdistettynä välillä hippasen puutteelliseen keittiöhygieniaan pistää pakin aika ajoin koville. Oon myös laihtunu jonku verran ja huomasin että suupieli rapsahti auki yks päivä, mikä on ilmeisesti merkki B-vitamiinien puutteesta. Siispä rupesin kiinnittään enemmän huomiota ravintopolitiikkaan, ostin apteekista ravintolisiä ja aloin miettiä mitä pistän suuhuni.

Vesijohtovesihän Kiinassa on tunnetusti "likaista". Beijingin reissulla pari vuotta sitten todistin vierestä kun reissukumppani ravasi posliinilla muutaman päivän ajan ja vaikeroi väliajat sängyn pohjalla juotuaan hanavettä. Vettä voi täällä muuten käyttää normaalisti, esim. suihkussa käymiseen, mut esim. hampaat kannattaa pestä pullovedellä, puhumattakaan janon sammuttamisesta. Pullotettu vesi ei onneks maksa juuri mitään. Sen kummempia basiliskoja en myöskään oo vielä riesakseni saanu, vaikka oon sairaalaympäristössäkin vieraillu. Käsidesillä oon lutrannu ahkerasti jos sormin on pitäny aterioida ja muutenkin oon yrittäny vältellä mahatautia, mm. syömällä vaan kunnolla kypsennettyä ruokaa ja hedelmiä jotka oon ite kuorinu.

Uusia tuttavuuksia

Soundtrack: Supreme Beings of Leisure - Strangelove Addiction

Loppuviikko menikin aika sosiaalisissa merkeissä. Koulun amerikkalaiset opettajat kutsu mut illalliselle keittiöönsä ja siinä sitte istuttiin pitkän pöydän ääressä meitsi ja n. 20 amerikkalaista. Ja kaikki tietysti pommitti kysymyksillä Suomesta, musta ja mun perheestä. Kieli meni aluks aikalailla solmuun, mut pikkuhiljaa aloin saada jutusta kiinni. Ruoka oli tosi hyvää ja porukka mukavaa ja vieraanvaraista - perusjenkkityyliin. Siinä sitte juteltiin ja keskustan supermarketista metsästetty ruisleipäkin teki kauppansa opettajien keskuudessa. Safkan jälkeen seuraan liitty vielä paikallisia opiskelijoita ja pelattiin siinä sitte korttia yms. Kaiken kaikkiaan hauska ilta. Päälle päätteeks ne vielä kutsu mut liittymään seuraan jatkossakin jos nälkä yllättää iltaisin. Syötyäni nuudeleita ja muuta kiinahöttöä kolme viikkoa, suostuin tarjoukseen ilomielin.

Perjantaina oli vielä viikon viimeinen sairaalavisiitti. Tällä kertaa luvassa oli kroonisesti sairaita keuhkotautipotilaita. Kiinalaisin termein tää tarkoitti käytännössä saattohoito-osastoa, koska hoitajan mukaan suurin osa potilaista ei enää selviäis osastolta eteenpäin. Osasto oli muutenkin aika loukko, jotakuinki sellanen painajaissairaala mitä näkee elokuvissa. Likaista, pimeää, ahdistavaa ja sängyissä väkeä kuoleman kielissä. Herttaista oli kuitenkin nähdä jotain mitä ei aina edes Suomessa näe. Jokaisen potilaan ympärillä hääri lauma sukulaisia, jotka hoivas ja hoiti vuoronperään vuodepotilastaan. Hoitaja selittikin että tää on yleinen käytäntö sairaaloissa. Osastoilla on sairaala-apulaisiakin pesemässä yms. potilaita, mutta hyvin usein potilaiden perhe pitää huolen niiden perushoidosta. Kuulemma myös kadulta voi palkata jonkun itseään tai omaistaan hoitamaan.

Vierailun jälkeen suunnistin paikallisten opiskelijoiden kanssa kampuksen bussille ja juteltiin siinä sitte matkan aikana pitkät pätkät tyttöjen kanssa. Ne kovasti kyseli et miks tulin Kiinaan ja miks oon mies ja hoitaja ja että oonko käyny paljon maailmalla. Vastailin siinä sitte kaikessa rauhassa ja olihan se ihan imartelevaa saada tällainen pieni fanclub. Tytöt kysy vielä lopuks haluanko lähteä niiden kaa joku ilta laulaan karaokea... täytyy varmaan kerätä vielä hetki rohkeutta tai sitte juoda ittensä salaa iloiseksi että kestän sen kokemuksen. En oo vielä kovinkaan paljon ollu paikallisten opiskelijoiden kaa tekemisissä, mitä nyt joku on muutaman kerran lähteny seuraks kun oon asioinu pankissa tms. Tultiin kuitenki nii hyvin juttuun että lupasin lähteä niiden kaa joku päivä Zhou Pu:hun pyörimään.

Kiinalaiset opiskelijat on tosiaan mukavia tyyppejä, tosi pirteitä ja iloisia... mutta hmm, no sanotaan etten ikinä ois uskonu et ne on jo 20-vuotiaita. Välitunneilla koko homma leviää ihan käsiin kun yhtäkkiä luokkahuone on täynnä hysteeristä kikatusta, kälätystä ja riekkumista. Amerikkalaiset opettajatki sano et ei ne oikein uskalla pitää 5 minuuttia pidempiä välitunteja, koska ajoittain "apinalauman" saaminen kuriin ja kuuntelemaan voi kestää (no eipä se koto-Suomessakaan aina nii yksinkertaista ole...). Oppitunneilla oppilaat taas on sitten ihan hiljaa ja vaikka opettajat kysyy jotain, kaikki istuu vaan nenä paperissa. Opettajien mukaan syynä on kiinalainen koulujärjestelmä, joka totuttaa koululaiset siihen että opettaja istuu luokan edessä ja luennoi paperista, samalla kun oppilaat puuhaa aikalailla omiaan (piirtelee pulpettiin, leikkii kännykällä, nukkuu yms.). Kysymyksiä ei esitetä ja opettajan näkemyksiä ei kyseenalaisteta. Sitten ne onki yhtäkkiä koulussa jossa opetus painottaakin ajattelemaan omilla aivoilla ja opettajat oikein tenttaa asioita oppilailtaan. Toisen vuoden opiskelijat alkaa kuulemma jo pikkuhiljaa tottumaan tilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoden porukka on vielä ihan pihalla. Aiheutinki pienen skandaalin kun kysyin akuuttihoitotyön tunnilla jotain juttua opettajalta. Kuulu vaan sellanen luokanlaajuinen kohahdus ja yhtäkkiä 30 silmäparia vaan tuijotti mua. Ei olla tosiaan Suomessa ei.

Lauantaina lähdin aamupäivällä käymään jenkkiopettajien kanssa South Bund Fabric Marketilla. Paikka on sellanen melkoisen iso, kolmikerroksinen kompleksi täynnä kojuja missä voi teettää itelleen vaatteita. Valikoima on aika hulppea, kangasta löytyy joka lähtöön ja paikalliset räätälit on valmiita ompelemaan lähes mitä tahansa, kunhan osaa selittää tarpeensa ja hinnasta sovitaan. Ulkomaalaisena kannattaa varautua tinkimään ja sillonki maksaa luultavasti törkeästi ylihintaa - kiinalaisen mittapuun mukaan. Ite olin kuitenki enemmän ku tyytyväinen kun teetätin vastaavassa paikassa Beijingissä pari vuotta sitten puvun itelleni 700 yuanilla (70 euroa). Suolainen hinta Kiinassa, mutta miettii mitä sekin ois vastaavasti Suomessa maksanu teetättää.
Laura, yks jenkkiopeista oli teetättäny itelleen niin hienon talvitakin että päätin tulla itekki tänne luonnoslehtiön kanssa joku kerta.

Illalla lähdin kavereiden kanssa Earth Hour-bileisiin (WWF:n organisoima maailmanlaajuinen ilmastotapahtuma, jossa porukka eri puolilla maapalloa sammuttaa valonsa samana päivänä samaan kellonaikaan), jotka joku porukan tuttu oli järjestäny. Odotin jotain perusklubia josta sammuu valot ysiltä, joten leuka meinas tippua lattiaan kun osoittautu että kekkerit oliki hyväntekeväisyyskokkarit Le Royal Méridien hotellin 65. kerroksessa. Älyttömän hieno näköala, avoin baari ja seisova pöytä... ei pahemmin 150 yuanin (15 euroa) pääsylipulla. Kello 20.30 ne sammutti tunniks mm. Oriental Pearl Towerin ja Shanghai World Financial Centerin (Shànghǎi huánqiú jīnróng zhōngxīn) valot. Sinänsä hieno ele, mutta keskellä Shanghain valomerta se ei juuri erottunu. Silti, upeat kinkerit ja vielä hyvän asian puolesta.

Sunnuntaipäivien uupumuksesta alkaa tosiaan tulla tapa täällä...

Paikallista sairaala-arkea

Soundtrack: E.R-theme

(Ylläoleva kuva ei oo mun ottama, nappasin sen netistä... näin parhaaks jättää kameran kotiin)

Tällä viikolla oon tosissani tutustunu kiinalaiseen sairaalamaailmaan. Maanantaina kävin muiden hoitsuopiskelijoiden kanssa ensimmäisellä tutustumiskäynnillä. Paikkana oli lähellä keskustaa sijaitseva keskikokoinen sairaala. Ensinäkemältä tilat oli hyvät, mut kiinalaiseen tyyliin kaikki oli vähän kulunutta, likaista ja kovaäänistä. Hoitajien työasutkin oli jo vähän parhaat päivänsä nähneitä... Suomalaisten sairaaloiden pitkiin, autioihin ja steriilinvalkoisiin käytäviin tottuneena oli aika järkytys nähdä kun hoitajat ajelehti valtavan potilasmassan seassa. Paikallinen päivystys oli siis aika täynnä. Toimenpiteet ja tilat oli tunnistettavissa, mutta joka paikka oli täynnä ihmisiä omaisten saattamana. Ihmeissäni kattelin kun joku työnsi potilasta jo muutenkin täpötäyteen vessaan pyörätuolin kanssa ja mieleeni juolahti että siellä ei varmaan ole sitä perinteistä kiinalaista tualettia kummempaa (eli siis reikää lattiassa). Päivystyksestä jatkettiin eri vuodeosastoille, joissa meno oli luonnollisesti vähän rauhallisempaa. Mielenkiintoista oli myös nähdä perinteisen kiinalaisen lääketieteen osasto ja rikkaammille potilaille tehty siipi. Perinteisen kiinalaislääketieteen osasto oli kiinalaiseen tyyliin sisustettu klinikka, joka oli jaettu eri hoitohuoneisiin. Lääkärit teki potilaille mm. akupunktiota ja yrttihoitoja. Paremman väen siipeä näin vaan vilaukselta, mutta välineistö ja tilat vaikutti roimasti paremmalta kuin julkisella puolella. Ihmettelin aluks tätä jakoa, mutta hoitajat selitti että sairaalat tekee elintärkeää liiketoimintaa näillä astetta paremmilla osastoilla. Hallitus ei ilmeisesti tue julkista terveydenhuoltoa kovinkaan paljoa, joten sairaaloiden täytyy saada rahaa jostain.

En oo muuten vielä oikein päässy tuohon kiinalaiseen siisteyskäsitykseen sisälle. Useimmissa julkisissa paikoissa meininki on vähän sinne päin: vähän väliä joku on märän mopin kanssa heilumassa, mut jälki ei oo aina kovin tehokasta. Toisaalta ottaen huomioon miten paljon kaupunki ja sen liikenne itessään tuottaa savua, pölyä ja muuta skeidaa, niin ymmärtää miks välillä näyttää vähän hmm... "pinttyneeltä".

Wc-kulttuuri on myös ollu toinen ihmetyksen aihe. Aluks nää reikä lattiassa-tyyppiset paikat aikalailla puistatti ja hämmensi, mut nyt niihin alkaa tottua. Kunhan muistaa ottaa omat paperit varalle mukaan ja vaalii käsihygieniaa, niin homma toimii ihan ok. Jotkut paikat vaatii wc:n käytöstä pientä maksuakin, mutta sillä saa vastineeks yleensä myös paperia. Jos taas halajaa posliinille, niin kannattaa kääntyä isompien hotellien, länsimaalaisten ravintoloiden yms. puoleen (ei välttämättä KFC tai Mäkkäri, sielläkin on joskus holetsu lattiassa).

Keskiviikkona oli toisen sairaalavisiitin vuoro. Tällä kertaa käytiin lastensairaalassa, joka oli uudempi ja paremmin varustettu kuin edellinen. Tilat oli melko suuret ja hyväkuntoiset ja rakennuksesta löytyi omat osastot mm. leikkaussalitoiminnalle, syöpätaudeille ja vastasyntyneiden teholle. Pistäydyttiin sisätautien osastolla tutustumassa paremmin. Meno oli aika lailla rauhallisempaa kuin edellisessä paikassa ja siellä täällä näkyi lapsipotilaita vanhempiensa kanssa. Toisin ku Suomessa, lapsilla oli omat vaatteet päällä ja niiden vanhemmat ja ilmeisesti osa sisaruksistakin oli leiriytyny potilashuoneisiin. Vanhemmat sai olla vuorokauden ympäri osastolla ja ne huolehtiki pitkälle lastensa perushoidosta. Hoitajat huolehti toimenpiteet ja lääkkeet. Ennen lähtöä saatiin kuulla surullisia faktoja: joskus vanhemmat jotka ei voi huolehtia lapsistaan, jättää ne sairaalaan heitteille...

Kiinalaiset tosin rakastaa lapsia ja täällä näkee usein sitä kuinka vanhemmat lellii ja leikittää naperoitaan kadulla. Välillä ihan tuntemattomatki saattaa alkaa sössöttää toistensa lapsille ja paijaamaan tms. niitä. Karkkia jaellaan ja lapset puetaan söpöiksi. Todellinen kiinalainen erikoisuus on kuitenki pikkulasten housut, joissa on halkio haaravälissä. Joillain on vaippa siellä, mutta useimmat viilettää menemään pakarat vilkkuen ja tekee tarpeensa sinne minne kerkiää. Näitä housuja kuulemma pidetään pitkälle syksyyn ja tuttu kertoikin kuinka joskus raukoilla takamus jo sinertää talvea kohden.

Muutenki kaikki söpö, ihana ja vähän lapsellinen tuntuu olevan aika in täällä, varsinki tyttöjen keskuudessa. Mun kanssaopiskelijat meni ihan pähkinöiks sairaalan leikkihuoneesta kun siellä oli valtavia pehmoleluja ja muuta "ihkua". Joskus välitunneilla taas pelästyy kun ohi kirmaa kikattava ja kiljuva tyttölauma matkalla karkkia ostamaan.

Ai nii, lopuks vielä... luin ennen matkaa jostain että kiinalaiset, ja erityisesti shanghailaiset tykkää vapaa-ajallaan pukeutua pyjamaan ja hengailla se päällä kaupungilla. Kampuksella tätä näkee enemmänki, mutta joskus ihan kaupungin kaduillakin. Aattelin aluks että se on vähän ku suomalainen verkkarikansa, mutta ilmeisesti toiminnalla on myös statusarvoa. Se jolla on pyjama päällä on varaa viettää vapaa-aikaa, mikä on kiinalaisten mielestä aika kadehdittavaa. Joten jos siis haluaa brassailla naapureilleen, vetää yöpuvun päälle (mieluiten mahdollisimman näyttävän) ja lähtee näytille. Kampuksella kyse on varmaan enemmän jostain tyttöjen jutusta. Iltaisin marketissa on pyjamabileet kun porukka vaeltaa ostamaan iltapalaa.