Loppuviikko menikin aika sosiaalisissa merkeissä. Koulun amerikkalaiset opettajat kutsu mut illalliselle keittiöönsä ja siinä sitte istuttiin pitkän pöydän ääressä meitsi ja n. 20 amerikkalaista. Ja kaikki tietysti pommitti kysymyksillä Suomesta, musta ja mun perheestä. Kieli meni aluks aikalailla solmuun, mut pikkuhiljaa aloin saada jutusta kiinni. Ruoka oli tosi hyvää ja porukka mukavaa ja vieraanvaraista - perusjenkkityyliin. Siinä sitte juteltiin ja keskustan supermarketista metsästetty ruisleipäkin teki kauppansa opettajien keskuudessa. Safkan jälkeen seuraan liitty vielä paikallisia opiskelijoita ja pelattiin siinä sitte korttia yms. Kaiken kaikkiaan hauska ilta. Päälle päätteeks ne vielä kutsu mut liittymään seuraan jatkossakin jos nälkä yllättää iltaisin. Syötyäni nuudeleita ja muuta kiinahöttöä kolme viikkoa, suostuin tarjoukseen ilomielin.
Perjantaina oli vielä viikon viimeinen sairaalavisiitti. Tällä kertaa luvassa oli kroonisesti sairaita keuhkotautipotilaita. Kiinalaisin termein tää tarkoitti käytännössä saattohoito-osastoa, koska hoitajan mukaan suurin osa potilaista ei enää selviäis osastolta eteenpäin. Osasto oli muutenkin aika loukko, jotakuinki sellanen painajaissairaala mitä näkee elokuvissa. Likaista, pimeää, ahdistavaa ja sängyissä väkeä kuoleman kielissä. Herttaista oli kuitenkin nähdä jotain mitä ei aina edes Suomessa näe. Jokaisen potilaan ympärillä hääri lauma sukulaisia, jotka hoivas ja hoiti vuoronperään vuodepotilastaan. Hoitaja selittikin että tää on yleinen käytäntö sairaaloissa. Osastoilla on sairaala-apulaisiakin pesemässä yms. potilaita, mutta hyvin usein potilaiden perhe pitää huolen niiden perushoidosta. Kuulemma myös kadulta voi palkata jonkun itseään tai omaistaan hoitamaan.
Vierailun jälkeen suunnistin paikallisten opiskelijoiden kanssa kampuksen bussille ja juteltiin siinä sitte matkan aikana pitkät pätkät tyttöjen kanssa. Ne kovasti kyseli et miks tulin Kiinaan ja miks oon mies ja hoitaja ja että oonko käyny paljon maailmalla. Vastailin siinä sitte kaikessa rauhassa ja olihan se ihan imartelevaa saada tällainen pieni fanclub. Tytöt kysy vielä lopuks haluanko lähteä niiden kaa joku ilta laulaan karaokea... täytyy varmaan kerätä vielä hetki rohkeutta tai sitte juoda ittensä salaa iloiseksi että kestän sen kokemuksen. En oo vielä kovinkaan paljon ollu paikallisten opiskelijoiden kaa tekemisissä, mitä nyt joku on muutaman kerran lähteny seuraks kun oon asioinu pankissa tms. Tultiin kuitenki nii hyvin juttuun että lupasin lähteä niiden kaa joku päivä Zhou Pu:hun pyörimään.
Kiinalaiset opiskelijat on tosiaan mukavia tyyppejä, tosi pirteitä ja iloisia... mutta hmm, no sanotaan etten ikinä ois uskonu et ne on jo 20-vuotiaita. Välitunneilla koko homma leviää ihan käsiin kun yhtäkkiä luokkahuone on täynnä hysteeristä kikatusta, kälätystä ja riekkumista. Amerikkalaiset opettajatki sano et ei ne oikein uskalla pitää 5 minuuttia pidempiä välitunteja, koska ajoittain "apinalauman" saaminen kuriin ja kuuntelemaan voi kestää (no eipä se koto-Suomessakaan aina nii yksinkertaista ole...). Oppitunneilla oppilaat taas on sitten ihan hiljaa ja vaikka opettajat kysyy jotain, kaikki istuu vaan nenä paperissa. Opettajien mukaan syynä on kiinalainen koulujärjestelmä, joka totuttaa koululaiset siihen että opettaja istuu luokan edessä ja luennoi paperista, samalla kun oppilaat puuhaa aikalailla omiaan (piirtelee pulpettiin, leikkii kännykällä, nukkuu yms.). Kysymyksiä ei esitetä ja opettajan näkemyksiä ei kyseenalaisteta. Sitten ne onki yhtäkkiä koulussa jossa opetus painottaakin ajattelemaan omilla aivoilla ja opettajat oikein tenttaa asioita oppilailtaan. Toisen vuoden opiskelijat alkaa kuulemma jo pikkuhiljaa tottumaan tilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoden porukka on vielä ihan pihalla. Aiheutinki pienen skandaalin kun kysyin akuuttihoitotyön tunnilla jotain juttua opettajalta. Kuulu vaan sellanen luokanlaajuinen kohahdus ja yhtäkkiä 30 silmäparia vaan tuijotti mua. Ei olla tosiaan Suomessa ei.
Lauantaina lähdin aamupäivällä käymään jenkkiopettajien kanssa South Bund Fabric Marketilla. Paikka on sellanen melkoisen iso, kolmikerroksinen kompleksi täynnä kojuja missä voi teettää itelleen vaatteita. Valikoima on aika hulppea, kangasta löytyy joka lähtöön ja paikalliset räätälit on valmiita ompelemaan lähes mitä tahansa, kunhan osaa selittää tarpeensa ja hinnasta sovitaan. Ulkomaalaisena kannattaa varautua tinkimään ja sillonki maksaa luultavasti törkeästi ylihintaa - kiinalaisen mittapuun mukaan. Ite olin kuitenki enemmän ku tyytyväinen kun teetätin vastaavassa paikassa Beijingissä pari vuotta sitten puvun itelleni 700 yuanilla (70 euroa). Suolainen hinta Kiinassa, mutta miettii mitä sekin ois vastaavasti Suomessa maksanu teetättää.
Laura, yks jenkkiopeista oli teetättäny itelleen niin hienon talvitakin että päätin tulla itekki tänne luonnoslehtiön kanssa joku kerta.
Illalla lähdin kavereiden kanssa Earth Hour-bileisiin (WWF:n organisoima maailmanlaajuinen ilmastotapahtuma, jossa porukka eri puolilla maapalloa sammuttaa valonsa samana päivänä samaan kellonaikaan), jotka joku porukan tuttu oli järjestäny. Odotin jotain perusklubia josta sammuu valot ysiltä, joten leuka meinas tippua lattiaan kun osoittautu että kekkerit oliki hyväntekeväisyyskokkarit Le Royal Méridien hotellin 65. kerroksessa. Älyttömän hieno näköala, avoin baari ja seisova pöytä... ei pahemmin 150 yuanin (15 euroa) pääsylipulla. Kello 20.30 ne sammutti tunniks mm. Oriental Pearl Towerin ja Shanghai World Financial Centerin (Shànghǎi huánqiú jīnróng zhōngxīn) valot. Sinänsä hieno ele, mutta keskellä Shanghain valomerta se ei juuri erottunu. Silti, upeat kinkerit ja vielä hyvän asian puolesta.
Sunnuntaipäivien uupumuksesta alkaa tosiaan tulla tapa täällä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti