Käviskö vaikka pohjalla tai jotain?

Soundtrack: Air - Alone in Kyoto

Huh, viime päivät onkin sitten ollu aika rankkoja. Pahin hajotus iski äkkiarvaamatta maanantai-iltana, kun huomasin etten saa ajatuksiltani unta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen arki on tosiaan iskenyt tosissaan kasvoille ja kyllä veti aluksi mielen maahan. En tiedä oliko kyse sitten kulttuurishokista, koti-ikävästä, vai molemmista, mutta olo oli todella lohduton. Tuntui siltä että oon täysin yksin, täysin vieraassa ympäristössä, kaukana kaikesta... ja oloa vain pahensi se että tunnuin olevan yleinen kummajainen jota kaikki tuijottaa. Kaiken lisäksi huomasin että apuraha koululta ei vieläkään ole saapunut, joten oon käytännössä peeaa. Paikallinen koulu on kyllä antanut käyttöön rahakortin, johon ladatulla summalla voi vapaasti käydä syömässä koulun ravintelissa ja ostoksilla alakerran marketissa, mutta ilman käteistä ei kampuksen ulkopuolelle ole asiaa. Olin siis kaiken muun mukavan lisäksi jumittunut koululle... eipä sillä, siinä mielentilassa ei juuri tehnyt mieli lähteäkkään mihinkään. Olo oli aikalailla kuin Lost In Translation-elokuvassa.

Kirjoitin sitten astetta ehkä turhan dramaattisen sähköpostin matkan koordinaattoriopettajalle Suomeen ja kerroin tilanteesta. Lopuksi heitin vielä että olisko millään mahdollista vaihtaa koulua keskustaan missä kaikki muutkin suomalaiset on, "missä metrot kulkee nenän edestä ja kaikki on muutenkin paljon ihanampaa, kuin täällä Jumalan selän takana missä meitsi asustaa..." Nooh, ope onneksi nukkui asian yli ja kirjoitti vasta aamulla takaisin. Koulun vaihto olisi periaatteessa vielä mahdollista, mutta voisi pahoittaa paikallisten mielen... Health Instituten väki on nimittäin nähnyt hurjasti vaivaa räätälöidäkseen mut yksittäisenä opiskelijana systeemiinsä. Jos jättäisin pelin kesken, voitais se nähdä myös niiden silmissä tappiona, erityisesti kun kyseessä on sentään kulttuuri jossa kasvojen menettäminen on niin kova pala.

Unettoman yön jäljiltä könysin tiistaina ensimmäisille luennoille, aiheena psykologia. Opetuskieli on englanti ja luennot sinänsä mielenkiintoisia. Koko opetussuunnitelma perustuu amerikkalaiseen college-malliin (oppilailla on siis pääaineita ja eri vuoden opiskelijat ovat sophomoreja ja freshmaneja jne.), opettajat on kaikki ulkomaalaisia, pääasiassa jenkkejä ja kaikki kirjallisuus yms. materiaali on englanniksi. Viikolla kampusalue on myös herännyt henkiin, jokapaikassa vaeltaa hoitsuvaatteisiin (tytöillä siihen asuun kuuluu sellanen vanha kunnon hilkkakin... saankohan mäki?) pukeutuneita opiskelijoita. Paikalliset opiskelijat ei muuten saa lähteä mihinkään viikolla ilman erityislupaa... mahtaa ketuttaa kun mä ramppaan omin luvin portista pihalle (tai siis ramppaisin jos olis rahaa). Anyways, luentojen jälkeen ei juurikaan enää väsyttänyt, mutta palasin omaan kämppään, missä minä ja uusi hyvä ystäväni tv-kanava HBO vietettiin suht tapahtumaköyhä ilta. Aloin jo aikalailla kypsyä koko touhuun ja kirjotin uuden sähköpostin koordinaattoriopettajalle.

Keskiviikkoaamu valkeni vähän paremmissa tunnelmissa. Tuhdin aamupalan ja mielenkiintoisen anatomian luennon (astetta haastavampaa käydä läpi ihmisen immuunijärjestelmää englannik-
si) jälkeen kävin kokeilemassa josko apurahaa jo kuuluisi tilille. Automaatti herjasi tuttua: Kortti hylätty... Hienoisen ketutuksen kourissa sulkeuduin taas kämppääni. Aloin tosissaan miettiä että tässäkö tämä hieno ja upea vaihtokokemus sitten on? Toisella puolen maailmaa, eikä taskussa latin latia. Huomasin kuitenkin että varsinainen yksinäisyys tai eristäytyminen ei enää vaivannut. Jenkkiopettajat on ollu tosi vastaanottavaisia, ja joka tunnille on järkätty paikallisten puolesta joku Wendy, Lydia tai Dana kattomaan mun perään, joten sinänsä juttukavereista ei oo pulaa. Loppujen lopuksi kaikki oli ihan jees ja erittäin makoisan illallisen jälkeen istuskelen nyt tässä koneella ja oon tullu siihen tulokseen, että rahatilanne on oikeastaan ainoa tämänhetkinen murheenaihe.

Rupesinkin tässä miettimään että voisin sittenkin jäädä tänne koululle ja kattoa tän loppuun. Jos apurahaa ei huomenna kuulu, niin annan näppäimistön sauhuta ja kirjoittelen Suomeen sellaiset sähköpostit että (isoveljeni kuolematonta viisautta lainatakseni) härifrån tvättas pherkele! Tai sitten harkitsen kirjepommia...

Nyt siis kaikki aikalailla oo ja koo, nälkä ei kerkeä tulla rahakortin ansiosta ja apurahakin varmaan saapuu huomenissa tai viim. perjantaina. Viikonloppu kampuksella ei kuitenkaan juuri napostelis. Paikalliset opiskelijat lähtee viikonloppuna käymään kotosalla tai sitten hengaa netissä koko ajan... aika bilehileitä. Eli portista on siis pakko päästä pihalle, hinnalla millä hyvänsä.

Näin jälkikäteen pohdittuna tää kahden päivän minimasis on ollu ihan ymmärrettävä. Ja positiivisesti ajateltuna tää koululla nyhjääminen on pakottanu vähän kotiutumaan ja ajattelemaan asioita. Mun onneks mulla on myös ollu muutama henkireikäkin tän kaiken keskellä. Facebook ja Messenger on pitäny yhteydet yllä kotimaahan, ja sieltä saatu tuki on ollu ihan korvaamatonta. Rutiinitki on alkanu toimimaan hyvin, mikä on helpottanu painetta... ruokaa on saanu syödäkseen ja pyykit pestyä (vaikka pesuohjelman valinta menikin vähän arpomiseks kun kaikki oli kiinaksi). Lopuksi, ihan kummat asiat on piristäny... tosiaan amerikkalaiset tv-kanavat ja sattumalta tullut Huippumalli Haussa-ohjelma. Naurettavaa joo tiedän, mutta kun näkee että jollain kuvankauniilla tirriäisellä on tippa linssissä kun se ei pärjää niille muille mallinletukoille, niin auttaa asettamaan asioita oikeaan mittakaavaan. As in, toi muija märisee jo tuolla... mä en sentään ihan vielä.