Uusia tuttavuuksia

Soundtrack: Supreme Beings of Leisure - Strangelove Addiction

Loppuviikko menikin aika sosiaalisissa merkeissä. Koulun amerikkalaiset opettajat kutsu mut illalliselle keittiöönsä ja siinä sitte istuttiin pitkän pöydän ääressä meitsi ja n. 20 amerikkalaista. Ja kaikki tietysti pommitti kysymyksillä Suomesta, musta ja mun perheestä. Kieli meni aluks aikalailla solmuun, mut pikkuhiljaa aloin saada jutusta kiinni. Ruoka oli tosi hyvää ja porukka mukavaa ja vieraanvaraista - perusjenkkityyliin. Siinä sitte juteltiin ja keskustan supermarketista metsästetty ruisleipäkin teki kauppansa opettajien keskuudessa. Safkan jälkeen seuraan liitty vielä paikallisia opiskelijoita ja pelattiin siinä sitte korttia yms. Kaiken kaikkiaan hauska ilta. Päälle päätteeks ne vielä kutsu mut liittymään seuraan jatkossakin jos nälkä yllättää iltaisin. Syötyäni nuudeleita ja muuta kiinahöttöä kolme viikkoa, suostuin tarjoukseen ilomielin.

Perjantaina oli vielä viikon viimeinen sairaalavisiitti. Tällä kertaa luvassa oli kroonisesti sairaita keuhkotautipotilaita. Kiinalaisin termein tää tarkoitti käytännössä saattohoito-osastoa, koska hoitajan mukaan suurin osa potilaista ei enää selviäis osastolta eteenpäin. Osasto oli muutenkin aika loukko, jotakuinki sellanen painajaissairaala mitä näkee elokuvissa. Likaista, pimeää, ahdistavaa ja sängyissä väkeä kuoleman kielissä. Herttaista oli kuitenkin nähdä jotain mitä ei aina edes Suomessa näe. Jokaisen potilaan ympärillä hääri lauma sukulaisia, jotka hoivas ja hoiti vuoronperään vuodepotilastaan. Hoitaja selittikin että tää on yleinen käytäntö sairaaloissa. Osastoilla on sairaala-apulaisiakin pesemässä yms. potilaita, mutta hyvin usein potilaiden perhe pitää huolen niiden perushoidosta. Kuulemma myös kadulta voi palkata jonkun itseään tai omaistaan hoitamaan.

Vierailun jälkeen suunnistin paikallisten opiskelijoiden kanssa kampuksen bussille ja juteltiin siinä sitte matkan aikana pitkät pätkät tyttöjen kanssa. Ne kovasti kyseli et miks tulin Kiinaan ja miks oon mies ja hoitaja ja että oonko käyny paljon maailmalla. Vastailin siinä sitte kaikessa rauhassa ja olihan se ihan imartelevaa saada tällainen pieni fanclub. Tytöt kysy vielä lopuks haluanko lähteä niiden kaa joku ilta laulaan karaokea... täytyy varmaan kerätä vielä hetki rohkeutta tai sitte juoda ittensä salaa iloiseksi että kestän sen kokemuksen. En oo vielä kovinkaan paljon ollu paikallisten opiskelijoiden kaa tekemisissä, mitä nyt joku on muutaman kerran lähteny seuraks kun oon asioinu pankissa tms. Tultiin kuitenki nii hyvin juttuun että lupasin lähteä niiden kaa joku päivä Zhou Pu:hun pyörimään.

Kiinalaiset opiskelijat on tosiaan mukavia tyyppejä, tosi pirteitä ja iloisia... mutta hmm, no sanotaan etten ikinä ois uskonu et ne on jo 20-vuotiaita. Välitunneilla koko homma leviää ihan käsiin kun yhtäkkiä luokkahuone on täynnä hysteeristä kikatusta, kälätystä ja riekkumista. Amerikkalaiset opettajatki sano et ei ne oikein uskalla pitää 5 minuuttia pidempiä välitunteja, koska ajoittain "apinalauman" saaminen kuriin ja kuuntelemaan voi kestää (no eipä se koto-Suomessakaan aina nii yksinkertaista ole...). Oppitunneilla oppilaat taas on sitten ihan hiljaa ja vaikka opettajat kysyy jotain, kaikki istuu vaan nenä paperissa. Opettajien mukaan syynä on kiinalainen koulujärjestelmä, joka totuttaa koululaiset siihen että opettaja istuu luokan edessä ja luennoi paperista, samalla kun oppilaat puuhaa aikalailla omiaan (piirtelee pulpettiin, leikkii kännykällä, nukkuu yms.). Kysymyksiä ei esitetä ja opettajan näkemyksiä ei kyseenalaisteta. Sitten ne onki yhtäkkiä koulussa jossa opetus painottaakin ajattelemaan omilla aivoilla ja opettajat oikein tenttaa asioita oppilailtaan. Toisen vuoden opiskelijat alkaa kuulemma jo pikkuhiljaa tottumaan tilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoden porukka on vielä ihan pihalla. Aiheutinki pienen skandaalin kun kysyin akuuttihoitotyön tunnilla jotain juttua opettajalta. Kuulu vaan sellanen luokanlaajuinen kohahdus ja yhtäkkiä 30 silmäparia vaan tuijotti mua. Ei olla tosiaan Suomessa ei.

Lauantaina lähdin aamupäivällä käymään jenkkiopettajien kanssa South Bund Fabric Marketilla. Paikka on sellanen melkoisen iso, kolmikerroksinen kompleksi täynnä kojuja missä voi teettää itelleen vaatteita. Valikoima on aika hulppea, kangasta löytyy joka lähtöön ja paikalliset räätälit on valmiita ompelemaan lähes mitä tahansa, kunhan osaa selittää tarpeensa ja hinnasta sovitaan. Ulkomaalaisena kannattaa varautua tinkimään ja sillonki maksaa luultavasti törkeästi ylihintaa - kiinalaisen mittapuun mukaan. Ite olin kuitenki enemmän ku tyytyväinen kun teetätin vastaavassa paikassa Beijingissä pari vuotta sitten puvun itelleni 700 yuanilla (70 euroa). Suolainen hinta Kiinassa, mutta miettii mitä sekin ois vastaavasti Suomessa maksanu teetättää.
Laura, yks jenkkiopeista oli teetättäny itelleen niin hienon talvitakin että päätin tulla itekki tänne luonnoslehtiön kanssa joku kerta.

Illalla lähdin kavereiden kanssa Earth Hour-bileisiin (WWF:n organisoima maailmanlaajuinen ilmastotapahtuma, jossa porukka eri puolilla maapalloa sammuttaa valonsa samana päivänä samaan kellonaikaan), jotka joku porukan tuttu oli järjestäny. Odotin jotain perusklubia josta sammuu valot ysiltä, joten leuka meinas tippua lattiaan kun osoittautu että kekkerit oliki hyväntekeväisyyskokkarit Le Royal Méridien hotellin 65. kerroksessa. Älyttömän hieno näköala, avoin baari ja seisova pöytä... ei pahemmin 150 yuanin (15 euroa) pääsylipulla. Kello 20.30 ne sammutti tunniks mm. Oriental Pearl Towerin ja Shanghai World Financial Centerin (Shànghǎi huánqiú jīnróng zhōngxīn) valot. Sinänsä hieno ele, mutta keskellä Shanghain valomerta se ei juuri erottunu. Silti, upeat kinkerit ja vielä hyvän asian puolesta.

Sunnuntaipäivien uupumuksesta alkaa tosiaan tulla tapa täällä...

Paikallista sairaala-arkea

Soundtrack: E.R-theme

(Ylläoleva kuva ei oo mun ottama, nappasin sen netistä... näin parhaaks jättää kameran kotiin)

Tällä viikolla oon tosissani tutustunu kiinalaiseen sairaalamaailmaan. Maanantaina kävin muiden hoitsuopiskelijoiden kanssa ensimmäisellä tutustumiskäynnillä. Paikkana oli lähellä keskustaa sijaitseva keskikokoinen sairaala. Ensinäkemältä tilat oli hyvät, mut kiinalaiseen tyyliin kaikki oli vähän kulunutta, likaista ja kovaäänistä. Hoitajien työasutkin oli jo vähän parhaat päivänsä nähneitä... Suomalaisten sairaaloiden pitkiin, autioihin ja steriilinvalkoisiin käytäviin tottuneena oli aika järkytys nähdä kun hoitajat ajelehti valtavan potilasmassan seassa. Paikallinen päivystys oli siis aika täynnä. Toimenpiteet ja tilat oli tunnistettavissa, mutta joka paikka oli täynnä ihmisiä omaisten saattamana. Ihmeissäni kattelin kun joku työnsi potilasta jo muutenkin täpötäyteen vessaan pyörätuolin kanssa ja mieleeni juolahti että siellä ei varmaan ole sitä perinteistä kiinalaista tualettia kummempaa (eli siis reikää lattiassa). Päivystyksestä jatkettiin eri vuodeosastoille, joissa meno oli luonnollisesti vähän rauhallisempaa. Mielenkiintoista oli myös nähdä perinteisen kiinalaisen lääketieteen osasto ja rikkaammille potilaille tehty siipi. Perinteisen kiinalaislääketieteen osasto oli kiinalaiseen tyyliin sisustettu klinikka, joka oli jaettu eri hoitohuoneisiin. Lääkärit teki potilaille mm. akupunktiota ja yrttihoitoja. Paremman väen siipeä näin vaan vilaukselta, mutta välineistö ja tilat vaikutti roimasti paremmalta kuin julkisella puolella. Ihmettelin aluks tätä jakoa, mutta hoitajat selitti että sairaalat tekee elintärkeää liiketoimintaa näillä astetta paremmilla osastoilla. Hallitus ei ilmeisesti tue julkista terveydenhuoltoa kovinkaan paljoa, joten sairaaloiden täytyy saada rahaa jostain.

En oo muuten vielä oikein päässy tuohon kiinalaiseen siisteyskäsitykseen sisälle. Useimmissa julkisissa paikoissa meininki on vähän sinne päin: vähän väliä joku on märän mopin kanssa heilumassa, mut jälki ei oo aina kovin tehokasta. Toisaalta ottaen huomioon miten paljon kaupunki ja sen liikenne itessään tuottaa savua, pölyä ja muuta skeidaa, niin ymmärtää miks välillä näyttää vähän hmm... "pinttyneeltä".

Wc-kulttuuri on myös ollu toinen ihmetyksen aihe. Aluks nää reikä lattiassa-tyyppiset paikat aikalailla puistatti ja hämmensi, mut nyt niihin alkaa tottua. Kunhan muistaa ottaa omat paperit varalle mukaan ja vaalii käsihygieniaa, niin homma toimii ihan ok. Jotkut paikat vaatii wc:n käytöstä pientä maksuakin, mutta sillä saa vastineeks yleensä myös paperia. Jos taas halajaa posliinille, niin kannattaa kääntyä isompien hotellien, länsimaalaisten ravintoloiden yms. puoleen (ei välttämättä KFC tai Mäkkäri, sielläkin on joskus holetsu lattiassa).

Keskiviikkona oli toisen sairaalavisiitin vuoro. Tällä kertaa käytiin lastensairaalassa, joka oli uudempi ja paremmin varustettu kuin edellinen. Tilat oli melko suuret ja hyväkuntoiset ja rakennuksesta löytyi omat osastot mm. leikkaussalitoiminnalle, syöpätaudeille ja vastasyntyneiden teholle. Pistäydyttiin sisätautien osastolla tutustumassa paremmin. Meno oli aika lailla rauhallisempaa kuin edellisessä paikassa ja siellä täällä näkyi lapsipotilaita vanhempiensa kanssa. Toisin ku Suomessa, lapsilla oli omat vaatteet päällä ja niiden vanhemmat ja ilmeisesti osa sisaruksistakin oli leiriytyny potilashuoneisiin. Vanhemmat sai olla vuorokauden ympäri osastolla ja ne huolehtiki pitkälle lastensa perushoidosta. Hoitajat huolehti toimenpiteet ja lääkkeet. Ennen lähtöä saatiin kuulla surullisia faktoja: joskus vanhemmat jotka ei voi huolehtia lapsistaan, jättää ne sairaalaan heitteille...

Kiinalaiset tosin rakastaa lapsia ja täällä näkee usein sitä kuinka vanhemmat lellii ja leikittää naperoitaan kadulla. Välillä ihan tuntemattomatki saattaa alkaa sössöttää toistensa lapsille ja paijaamaan tms. niitä. Karkkia jaellaan ja lapset puetaan söpöiksi. Todellinen kiinalainen erikoisuus on kuitenki pikkulasten housut, joissa on halkio haaravälissä. Joillain on vaippa siellä, mutta useimmat viilettää menemään pakarat vilkkuen ja tekee tarpeensa sinne minne kerkiää. Näitä housuja kuulemma pidetään pitkälle syksyyn ja tuttu kertoikin kuinka joskus raukoilla takamus jo sinertää talvea kohden.

Muutenki kaikki söpö, ihana ja vähän lapsellinen tuntuu olevan aika in täällä, varsinki tyttöjen keskuudessa. Mun kanssaopiskelijat meni ihan pähkinöiks sairaalan leikkihuoneesta kun siellä oli valtavia pehmoleluja ja muuta "ihkua". Joskus välitunneilla taas pelästyy kun ohi kirmaa kikattava ja kiljuva tyttölauma matkalla karkkia ostamaan.

Ai nii, lopuks vielä... luin ennen matkaa jostain että kiinalaiset, ja erityisesti shanghailaiset tykkää vapaa-ajallaan pukeutua pyjamaan ja hengailla se päällä kaupungilla. Kampuksella tätä näkee enemmänki, mutta joskus ihan kaupungin kaduillakin. Aattelin aluks että se on vähän ku suomalainen verkkarikansa, mutta ilmeisesti toiminnalla on myös statusarvoa. Se jolla on pyjama päällä on varaa viettää vapaa-aikaa, mikä on kiinalaisten mielestä aika kadehdittavaa. Joten jos siis haluaa brassailla naapureilleen, vetää yöpuvun päälle (mieluiten mahdollisimman näyttävän) ja lähtee näytille. Kampuksella kyse on varmaan enemmän jostain tyttöjen jutusta. Iltaisin marketissa on pyjamabileet kun porukka vaeltaa ostamaan iltapalaa.

Shanghain kahdet kasvot

Soundtrack: KT Tunstall - Another place to fall

Alan pikkuhiljaa tosissaan lämmetä tälle kaupungille. Tai ainakin osalle siitä. Shanghai näytti jälleen parastaan viikonloppuna ja nautin täysin siemauksin. Tapasin edeltävänä viikonloppuna ohimennen muutamia filippiiniläisiä tyyppejä ja yhtäkkiä sain perjantaina viestin että haluunko lähteä niiden ystävien läksiäisiin. Sisäinen kyynikko heräs ja mietin jo hetken että onkohan tässä taustalla nyt mikä vedätys... lähdin sitten kuitenkin kaverin kanssa katsastaan tilanteen. Rohkeus kannatti, Rose-nimisen tytön läksiäiset olikin tällaisella studiolla/mainostoimistolla jossa oli avoin baari, seisova pöytä ja tupa täynnä kaiken maailman taideihmisiä. Kokkareiden jälkeen lähdettiin baarikierrokselle Velvetiin (ulkomaalaisten suosima "sulatusuuni" - kaikki käy kuulemma Velvetissä) ja Shelteriin
(vanhaan pommisuojaan perustettu juottola). Bileet jatkui pikkutunneille ja päätettiin porukalla jatkaa huomennakin. Seuraavana iltana otettiin sitten rennommin, käytiin syömässä tosi hyvässä malesialaisessa ravintolassa, katottiin dvd:itä ja istuttiin iltaa.

Shanghain toinen puoli näyttäyty kuitenki sunnuntaina kun olin menossa bussiasemalle. Katoin että yhtäkkiä toisella puolen katua joku tyyppi rupes sätkimään ja kaatu keskellä ajotietä. Pääkin näytti kolahtavan sen verran pahasti kenttään että menin apuun. Porukkaa keräänty ympärille ja se kaveri vaan sätki maassa, suu vaahdossa. Tyyppi oli ilmeisesti joku koditon deeku vaatteista ja pullonkeräyskassista päätellen. Käänsin sen sit nopeasti kyljelleen ja katoin kauhulla että ei s**tana, se käy siniseks. Nooh, tyyppi kakoi ja kuolas aikansa ja pikkuhiljaa väri palas onneks kasvoille. Raahasin sen sitten jonku toisen ohikulkijan kanssa jalkakäytävälle lyhtypylvästä vasten istumaan. Poliisikin tuli siinä vaiheessa paikalle ja aattelin että eiköhän tämä ollu tässä, kun se rupes jo vastaileen niille kytille. Nousin bussiin ja kiittelin onneani ettei tarttenu alkaa mitää elvytys- ja suusta suuhun juttuja alkaa puuhaamaan. Se olis ollu yks kiinalainen kokemus jota en välttis olis halunnu käydä läpi...

Beijingiin verrattuna kodittomia ja huono-osaisempia näkyis olevan enemmän Shanghain kaduilla. Kiina kehittyy ja rikastuu huimaa vauhtia, mut kuten muuallakin, rikkaus kerääntyy vaan harvoille ja valmiiks jo hyväosaisille. Tällaset tyypit niinku yllä tippuu auttamattomasti kyydistä. Varsinki juna- ja bussiasemilla näkee välillä kerjäläisiä. Osa on pahasti vammautuneita vanhuksia, jotku taas vasta pieniä lapsia jotka kauppaa jotain rihkamaa. Kaiken lisäks näiden ihmisparkojenkin takana on yleensä joku pikku roisto, joka kerää omat osinkonsa "suojattiensa" kipoista. Monet oppaat sanookin että on parempi jättää nää ihmiset kokonaan huomiotta ja antaa mieluummin rahaa yleiseen hyväntekeväisyyteen. Almut harvoin jää kerjäläiselle itelleen ja saattaa käydä niinkin, että kun antaa yhdelle, on kohta kokonainen porukka kimpussa. Surullista mutta totta.

Historiaa ja rihkamaa

Soundtrack: Schiller - Aufbruch

Hmmh, onpahan taas ollu kiireiset pari päivää. Sää on ollu pilvinen, mutta sadetta ei oo näkyny, joten oon ahtanu päivät täyteen tekemistä.

Täällä koululla oli tiistaina sellaiset englanninkielisen hoitotyön kilpailut (SNEG-NSW AMES Nursing English Contest), johon osallistu sekä meidän koulusta, että muista oppilaitoksista oppilaita. Osallistujapareja oli jotain 20 kpl, ja kaikilla oli kaksiosanen suoritus. Eka kilpailijat esitti eräänlaisen näytelmän, jonka aiheena oli esim. haavasidoksen vaihtaminen tai traumatisoituneen potilaan tukeminen. Toisessa osiossa näytettiin videopätkiä suullisesta hoitajaraportista, joista kilpailijoiden piti poimia olennainen tieto, esim. potilaan oireet, ikä, seuraavat toimenpiteet tms. Näitä suorituksia oli yllättävän hauska seurata, varsinkin kun osa niistä "näytelmistä" oli aika Salkkarit-tasoista viihdettä. Traumatisoitunu potilas oli toooooosi sekaisin ja ne hoitajat oli niin herttaisia sisar hento valkoisia ettei sellasta oo nähtykkää. Hauskaa oli kyllä. Hoitajakulttuuri on näin ensinäkemältä aika erilainen Kiinassa ja tietty työpuvutki on erilaisia. Naishoitajat pitää valkoisia housuja, pitkää takkia ja sitä perinteistä hilkkaa, minkä takana hiusten pitää olla kiinni. Lisävertailua voin tehdä perjantaina, jollon meen ekaa kertaa tutustumaan paikalliseen sairaalaan. Siitä tulee varmaan mielenkiintoista...

Tiistai-iltana lähdin tutustumaan Shanghain vanhaan kaupunkiin
(Nanshi eli Old Town). Osa alueesta on sellasta missä ihmisiä edelleen asuu ja ei sinänsä eroa muuten sen kummemmin mistään Shanghain muista lähiöistä, paitsi että talot on vanhempia. Lähellä Yu Yuanin puutarhoja (Yùyuán) alue muuttuu kuitenkin yhtäkkiä suunnattomaksi markkina-alueeksi. Vanhat, monikerroksiset puutalot oli rempattu viimeisen päälle kuntoon ja ahdettu täyteen matkamuistomyymälöitä, ravintoloita ja kauppoja. Paikka oli tupaten täynnä ihmisiä ja koko alue oli upeasti valaistu ilta-aikaan. Silti koko touhusta jäi aika muovinen maku suuhun, ikäänkuin kaikki ikivanhat rakennukset oli valjastettu jonku tivolin ja rihkamatorien käyttöön. Tungettelevista kauppiaista, turisteista ja kerjäläisistä huolimatta paikka oli kieltämättä hieno, varsinki Huxin Ting-teepaviljonki pienen lammen keskellä. Sinne johtava silta on rakennettu tarkoituksella mutkittelemaan, jotta se suojais pahoilta hengiltä (eivät voi kuulemma kulkea kuin suoraa linjaa pitkin). Kiertelyn ja impulssiostosten jäljiltä alkoi olemaan myöhä ja Yu Yuanin puutarhat oli suljettu, joten päätin palata seuraavana päivänä uudelleen.

Keskiviikkona palasin vanhaan kaupunkiin ja Yu Yuaniin. Odotin jo kauhulla minkälainen turistirysä puutarha on ympäröivästä meiningistä päätellen. Positiivinen ylläri olikin, että paikka oli todella seesteinen ja upea. Puutarhat on kertoman mukaan rakennettu ensimmäisen kerran v. 1559, mutta paikka on ottanu osumaa monta kertaa historiansa aikana, mm. Oopium-sotien aikana (v.1842). Silti jäljellä on vielä aikasen paljon nähtävää. Koko alue koostuu kivimuodostelmien, lampien, puutarha-asetelmien ja upeiden vanhojen rakennusten labyrintistä, jota halkoo mutkitteleva lohikäärmemuuri. Ympäröivä hulabaloo jää onnistuneesti muurien taakse ja puutarhat olikin aika rentouttava kokemus.

Jatkoin kävellen vanhasta kaupungista vanhaan ranskalaiseen kaupunginosaan, French Concessioniin (Shànghǎi Fǎ Zūjiè). Alue oli Ranskan toimivalta-aluetta v. 1849-1943, jonka jälkeen alueet luovutettiin takaisin Kiinan hallintaan toisen maailmansodan yhteydessä. Ahkerasta purkamisesta ja uudelleenrakentamisesta huolimatta alueella on yhä omanlaisensa tunnelma, joka vetää puoleensa erityisesti länsimaalasia. Keskellä Shanghain hektistä keskustaa on ikäänkuin tällanen ranskalainen pikku kaupunki, joka on täynnä pieniä kahviloita, putiikkeja ja ravintoloita. Otin kahvilasta pöydän ja Kiinan matkan ensimmäisen Guinnesin. Aloin ymmärtää mikä paikassa viehättää.

Torstaina oli ensimmäiset luennot Critical Thinking-kurssia, joka osoittautui mielenkiintoiseksi. Kurssia vetää kaks opettajaa, jotka vuorotellen opettaa hoitotieteen ja filosofian näkökulmasta kriittistä pohdiskelua, kyseenalaistamista ja argumentointia - ja englanniks. Aika korkealentoista menoa, mut sopivan haastavaa. Jotenki jännä kurssi tarjolla, olin aina jotenki ajatellu ettei tällanen toisinajattelu oikein istu Kiinaan...

Iltapäivällä lähdin Zhou Puhun aikaa tappamaan (kirjalliset työt ei napostellu). Kiertelin ostoskatuja ja vaikka tarkoitus ei mitään ollu ostaakaan, nii aina sieltä jotain tarttuu mukaan. Hilpeä shoppailu loppu kuitenki lyhyeen, kun törmäsin basaareilla sellaseen kojuun missä myytiin pienen pieniä koiranpentuja, kaninpoikasia ja kilpikonnia. Ilmeisesti kuitenki lemmikkitarkoitukseen, mutta mistäs sitä täällä tietää. Kertoman mukaan pikkuisten elämänkaari ei täällä ole kovinkaan pitkä jos ei kauppoja synny, joten koko touhu vaikutti todella julmalta ja tarpeettomalta. En viittiny pahoittaa enempää mieltäni, vaan lähin takas kampukselle, varsinki ku yrmeä poliisisetäkin alkoi jo kattoa siihen malliin että olis aika lähteä.

Lepopäivä

Soundtrack: Ayumi Hamasaki - Green

Tää päivä oli tosiaan vapaata koulusta ja olin vielä niin poikki viikonlopun jäljiltä, että päädyin vaan lojumaan kampuksella. Lisäsin kuvia nettiin ja päivittelin tätä blogia. Tuosta vasemmasta palkista löytyy nyt muutama uus linkki. Kuvagalleriaan päivittelen uusia kuvia kun niitä tarttuu matkaan ja tietoliikenneyhteydet antaa myöten. Muita linkkejä on mm. tän koulun kotisivu ja nuo musiikkivideot. Kannattaa katsastaa jos yhtään kiinnostaa, kiteyttää mun mielestä hyvin kiinalaista kulttuuria. Ensimmäinen, eli "Monkeybee" on hysteerinen kiinalaisen mytologian tykitys. Toinen video, eli japanilaisen pop-sensaatio Ayumi Hamasakin "Green" aiheutti tässä taannoin täällä kohua. Video kuvaa 1940-luvun Shanghaita, jollon kaupunki tunnettiin joko Paris of the East tai Whore of the Orient-lempinimellä... mutta eniten kohua aiheutti videon viittaus nk. tyttöjen väliseen ystävyyteen. Anyways, hieno pätkä joka tapauksessa! Check it out.

Shanghain valot ja sitä rataa...

Soundtrack: Cyndi Lauper - Lay me down

Huh, voi luoja mikä viikonloppu takana! En oikeen ees tiedä mistä aloittaa... Perjantai näyttäyty sateisena, mut olin niin kyllästyny käkkimään täällä kampuksella että päätin lähteä viihteelle, oli sää mikä hyvänsä. Pistäydyin siis Zhou Pu:ssa syömässä ja ostamassa vähän juotavaa (jiǔ, yleisnimike kaikelle miestä vahvemmalle). Marketista löytyi valikoimaa: olutta, viiniä ja väkeviä. Paikallinen viini on aika hyvää, kuten myös olut, mutta niitä väkeviä ei juo kyllä kukaan täysjärkinen... Lasoliin verrattava makukokemus, joka ei edes lantraamalla parane. Kiinassa on muuten aika liberaali alkoholipolitiikka: ikärajoja tai kummempia kieltoja ei oo. Kännisiä ihmisiä ei silti juuri näy, vaikka kiinalaiset kyllä juo. Touhu ei siis ilmeisesti oo ihan niin humalahakuista kuin Suomessa ja pämppääminen tapahtuu muutenki osana jotain suurempaa sosiaalista häppeninkiä.

Illalla sade oli onneks lakannu ja otin taksin kaupunkiin. Sillä reissulla oikeastaan vasta tajusin miten kaukana tää koulu onkaan keskustasta. Kuski ajoi kuin mielipuoli ja silti reissu kesti sen melkein kolme varttia. Etäisyydet on vaan niin suuria että syrjäseuduilla kannattaa mieluummin hypätä bussiin ja kaupungissa taksiin, ellei nyt oo ihan muutamasta korttelista kyse. Molemmat on Suomen hintatasoon verrattuna naurettavan halpoja ja jalkakäytävät ei oo täällä ihan sitä turvallisinta aluetta. Vastaan tulee jos minkälaista monttua, vesiestettä yms, eikä kiinalaiset autoilijat varo pahemmin jalankulkijoita. Eli se päättää jolla on eniten renkaita alla. Autoilukulttuuri on muutenkin aika mielenkiintoinen... Kehä III ruuhka-aikaan on aika kesyä tähän verrattuna. Ihmiset ajaa todella lujaa ja arvaamattomasti. Mikään kolo ei oo liian pieni auton mentäväksi ja tietä ei anneta - se otetaan. Kyydissä ei silti outoa kyllä pelota, koska kaikki täällä ajaa ihan yhtä päin helvettiä. Kaipa siinä on oma turvaa tuova logiikkansa. Tuo kuva tuossa ylhäällä on Nanpu-sillalta. Se on aika hyvä esimerkki siitä miten autotiet täällä kulkee: ristiin rastiin, lomittain ja lopulta jonku surmansilmukan kautta käsittämättömän isolle sillalle.

Baarikierroksella oli huippua. Hintataso on useimmissa paikoissa roimasti alempana kuin Suomessa, joten meno olikin sitten sen mukaista. Viinan ja mikserin sekoitussuhteet on kans välillä vähän nii ja näin, joten hintalaatusuhdekin oli aikalailla asiakkaan puolella. Baareja, pubeja ja yökerhoja on aivan lukematon määrä ja vaihtuvuuskin on aika tiuhaa. Jokaisella puljulla on oma juttunsa, kävijäkuntansa ja meininkinsä, joten kaikkia kannattaa kokeilla. Suomeen verrattuna meno on tottakai kansainvälisempää, lähinnä positiivisessa mielessä: uusiin ihmisiin on helppo tutustua ja porukka harvemmin könyää lattioilla tai tappelee keskenään. Tapasin yhden Yuri-nimisen tytön Japanista joka puhu sujuvaa kiinaa, japania, englantia ja koreaa ja oli ihan älyttömän mukava tyyppi. Juteltiin niitä näitä ja istuttiin iltaa ja kokoajan mietin et mistähän mä tänkin ihmisen bongasin. Illan päätteeks suunnistin taksilla koululle ja aiheutin portinvartijalle sydänkohtauksen paukuttamalla aamuyöstä vartiokopin ovea. Eikä varmana jää muuten viimeiseks kerraks.

Lauantaiaamu olikin sitten oletettavasti aika auvoinen, mutta pieksin itteni pystyyn, korjasin karpelan Kentucky Fried Chickenissä (se kohmelo ei ois nuudeleilla lähteny) ja otin projektiksi tutustua Longhuan temppeliin (Lónghúa Sí). Temppeli on melkein 1900 vuotta vanha ja se on samalla laajin ja eniten alkuperäisessä kunnossa oleva temppeli koko Shanghaissa. Itse temppelialue on lähemmäs 200 metriä pitkä ja pitää sisällään muiden rakennusten ohella viisi erillistä temppeliä missä on erilaisia Buddhan pyhättöjä. Lisäks muurien ulkopuolella on 40 m korkea temppelipagodi. Tyypilliseen tapaan koko komeus on koristeltu lattiasta kattoon upeilla veistoksilla ja puukaiverruksilla, puhumattakaan ite pyhäköistä joissa silmäkarkkia oli niin paljon, ettei kaikkea voinu oikein ees rekisteröidä.

Sunnuntaipäivän vietin vaeltelemalla pitkin Bundia, joka on kaupunkia halkovan Huangpu-joen ympärille rakennettu kaupunginosa. Maisemat on tosiaan aika häkellyttävät - toi Jetsoneista karannut rakennelma on Oriental Pearl Tower (Dōngfāng Míngzhūtǎ) 468 m korkea televisio- ja näköalatorni. Illalla kannattaa palata ihailemaan näkymää, koska koko komeus herää henkiin pimeän tullen hulppeana valoshowna.

Loppujen lopuksi viikonloppu on siis ollu täydellinen vastapaino alkuviikon hankaluuksille. Kivaa on ollu ja asioita on nähty, ts. silmät lautasina ja monttu auki on saanu vaeltaa. Joka kulman takaa paljastuu jotain uutta ja erikoista. Shanghai muuttuu jatkuvasti ja ei vähiten sen takia että kaupungissa on Maailmannäyttely vuonna 2010. Vanhoja rakennuksia puretaan ( sinänsä harmi ) ja tilalle rakennetaan uutta ja upeaa. Tää tosiaan johtaa sinänsä hullunkuriseen näkymään, kun keskeltä jotain pyykkinarujen peittämää hökkelikylää nousee yhtäkkiä kiiltävä lasipalatsi. Omaleimaisinta täällä on kuitenkin nää asukkaat jotka elää arkeaan. Joka paikassa on ihmisiä kuin muurahaisia vaeltamassa paikasta toiseen, hurmaavan kiinalaiseen tapaan mekastaen, nauraen ja toisiaan eteenpäin tönien. Huh, niinkun mun psykologian opettaja Traci täällä sano: "The culture shock doesn't really end".

Uutta alkua

Soundtrack: Gwen Stefani - If I was a rich girl ( feat. Eve )

Jee! Koulu lähetti mulle viimein rahaa! Jee! Siis rahaa! Millä saa asioita! Millä voi mennä paikkoihin! Nyt alkaa siis viimein olemaan perusasiat kunnossa ja pikkuhiljaa vois ihan oikeasti alkaa nauttimaan tästä reissusta. Koulun automaatti tosin edelleen temppuili ja hylkäs kortin jälleen... ehdin jo hetken pelätä etten saa rahaa seinästä ulos ollenkaan, vaikka sitä tilillä pitäis muka ollakkin. Noh, ongelma ratkes kun otin bussin 5 minuutin päähän Zhou Pu:hun missä automaatti toimi ihan ok ja taalerit taskussa ja hymy korvissa lähdin takaisin koululle. Iltapäiväluentojen jälkeen voisi lähteä vähän rellestämään!

Ensimmäiset pediatrian luennot oli sitten iltapäivällä. Edelleen kiintoisaa juttua ja kun kaikki on englanniksi, niin se antaa vähän maustetta tunneille. Jaksaa ihan eri tavalla istua luennoilla kuin kotona. Pediatrian lisäksi viikkoon mahtuu anatomian, mielenterveystyön ja kliinisen hoitotyön luentoja. Osa aiheista on samoja mitä oon jo Suomessa lukenut, mutta näkökulma on aikalailla erilainen, joten toiston tuntua ei ole. Luentojen lisäksi tuun käymään paikallisissa sairaaloissa vierailulla, leikkaus- ja lastenosastolla. Tulee varmasti olemaan huippureissuja.

Täällä on ollu pilvistä ja sateista lähes koko viikon ja sama meno jatkuu. Säät ei oo muutenkaan olleet vielä erityisen lämpimät, jotain 10-15 asteen luokkaa. Iltapäiväluentojen jälkeen sade kuitenkin taukos hetkeks ja raha poltteli siinä määrin taskun pohjalla että lähdin vähän ostoksille Zhou Pu:hun. Tarkoitus oli löytää uus koululaukku ja kengät, niin varasin reissuun 400 yuania (n. 40 euroa). Molemmat sain, plus kolme t-paitaa, farkut ja hupparin. Ei huono saldo ollenkaan...

Ai niin, lopuks vielä pari kiinalaista juttua loppukevennykseks. Oon viimeisen viikon ihmetelly mistä tulee sellanen ihme superimelä karusellimusiikki. Se onkin tän koulun välituntikello... raivostuttavaa pimpampullaa. Lounasaikaan siihen vielä joku täti kiekuu numeroja kiinaksi päälle. Syytä tähän en oo vielä selvittäny, mutta siihen aikaan porukka vaeltaa tuolla urheilukentällä... oisko joku liikkumakehotus.

Ja sit se toinen juttu. Paluumatkalla koululle, näin bussissa ehkä oudoimman mainoksen ikinä. Kana ja lehmä oli pukeutunu sellasiin tortillankuoriin ja tanssi breakdancea sellasten räppääjien ja ghetto-pimujen kanssa. Siinä mainostettiin ilmeisesti jotain wrappeja, mikäli ymmärsin oikein. Eipä tainnu elukoita pahemmin haitata että joutuvat syödyiksi.

Kohtahan se onkin jo viikonloppu. Ensimmäinen laatuaan täällä kaukomailla...

Käviskö vaikka pohjalla tai jotain?

Soundtrack: Air - Alone in Kyoto

Huh, viime päivät onkin sitten ollu aika rankkoja. Pahin hajotus iski äkkiarvaamatta maanantai-iltana, kun huomasin etten saa ajatuksiltani unta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen arki on tosiaan iskenyt tosissaan kasvoille ja kyllä veti aluksi mielen maahan. En tiedä oliko kyse sitten kulttuurishokista, koti-ikävästä, vai molemmista, mutta olo oli todella lohduton. Tuntui siltä että oon täysin yksin, täysin vieraassa ympäristössä, kaukana kaikesta... ja oloa vain pahensi se että tunnuin olevan yleinen kummajainen jota kaikki tuijottaa. Kaiken lisäksi huomasin että apuraha koululta ei vieläkään ole saapunut, joten oon käytännössä peeaa. Paikallinen koulu on kyllä antanut käyttöön rahakortin, johon ladatulla summalla voi vapaasti käydä syömässä koulun ravintelissa ja ostoksilla alakerran marketissa, mutta ilman käteistä ei kampuksen ulkopuolelle ole asiaa. Olin siis kaiken muun mukavan lisäksi jumittunut koululle... eipä sillä, siinä mielentilassa ei juuri tehnyt mieli lähteäkkään mihinkään. Olo oli aikalailla kuin Lost In Translation-elokuvassa.

Kirjoitin sitten astetta ehkä turhan dramaattisen sähköpostin matkan koordinaattoriopettajalle Suomeen ja kerroin tilanteesta. Lopuksi heitin vielä että olisko millään mahdollista vaihtaa koulua keskustaan missä kaikki muutkin suomalaiset on, "missä metrot kulkee nenän edestä ja kaikki on muutenkin paljon ihanampaa, kuin täällä Jumalan selän takana missä meitsi asustaa..." Nooh, ope onneksi nukkui asian yli ja kirjoitti vasta aamulla takaisin. Koulun vaihto olisi periaatteessa vielä mahdollista, mutta voisi pahoittaa paikallisten mielen... Health Instituten väki on nimittäin nähnyt hurjasti vaivaa räätälöidäkseen mut yksittäisenä opiskelijana systeemiinsä. Jos jättäisin pelin kesken, voitais se nähdä myös niiden silmissä tappiona, erityisesti kun kyseessä on sentään kulttuuri jossa kasvojen menettäminen on niin kova pala.

Unettoman yön jäljiltä könysin tiistaina ensimmäisille luennoille, aiheena psykologia. Opetuskieli on englanti ja luennot sinänsä mielenkiintoisia. Koko opetussuunnitelma perustuu amerikkalaiseen college-malliin (oppilailla on siis pääaineita ja eri vuoden opiskelijat ovat sophomoreja ja freshmaneja jne.), opettajat on kaikki ulkomaalaisia, pääasiassa jenkkejä ja kaikki kirjallisuus yms. materiaali on englanniksi. Viikolla kampusalue on myös herännyt henkiin, jokapaikassa vaeltaa hoitsuvaatteisiin (tytöillä siihen asuun kuuluu sellanen vanha kunnon hilkkakin... saankohan mäki?) pukeutuneita opiskelijoita. Paikalliset opiskelijat ei muuten saa lähteä mihinkään viikolla ilman erityislupaa... mahtaa ketuttaa kun mä ramppaan omin luvin portista pihalle (tai siis ramppaisin jos olis rahaa). Anyways, luentojen jälkeen ei juurikaan enää väsyttänyt, mutta palasin omaan kämppään, missä minä ja uusi hyvä ystäväni tv-kanava HBO vietettiin suht tapahtumaköyhä ilta. Aloin jo aikalailla kypsyä koko touhuun ja kirjotin uuden sähköpostin koordinaattoriopettajalle.

Keskiviikkoaamu valkeni vähän paremmissa tunnelmissa. Tuhdin aamupalan ja mielenkiintoisen anatomian luennon (astetta haastavampaa käydä läpi ihmisen immuunijärjestelmää englannik-
si) jälkeen kävin kokeilemassa josko apurahaa jo kuuluisi tilille. Automaatti herjasi tuttua: Kortti hylätty... Hienoisen ketutuksen kourissa sulkeuduin taas kämppääni. Aloin tosissaan miettiä että tässäkö tämä hieno ja upea vaihtokokemus sitten on? Toisella puolen maailmaa, eikä taskussa latin latia. Huomasin kuitenkin että varsinainen yksinäisyys tai eristäytyminen ei enää vaivannut. Jenkkiopettajat on ollu tosi vastaanottavaisia, ja joka tunnille on järkätty paikallisten puolesta joku Wendy, Lydia tai Dana kattomaan mun perään, joten sinänsä juttukavereista ei oo pulaa. Loppujen lopuksi kaikki oli ihan jees ja erittäin makoisan illallisen jälkeen istuskelen nyt tässä koneella ja oon tullu siihen tulokseen, että rahatilanne on oikeastaan ainoa tämänhetkinen murheenaihe.

Rupesinkin tässä miettimään että voisin sittenkin jäädä tänne koululle ja kattoa tän loppuun. Jos apurahaa ei huomenna kuulu, niin annan näppäimistön sauhuta ja kirjoittelen Suomeen sellaiset sähköpostit että (isoveljeni kuolematonta viisautta lainatakseni) härifrån tvättas pherkele! Tai sitten harkitsen kirjepommia...

Nyt siis kaikki aikalailla oo ja koo, nälkä ei kerkeä tulla rahakortin ansiosta ja apurahakin varmaan saapuu huomenissa tai viim. perjantaina. Viikonloppu kampuksella ei kuitenkaan juuri napostelis. Paikalliset opiskelijat lähtee viikonloppuna käymään kotosalla tai sitten hengaa netissä koko ajan... aika bilehileitä. Eli portista on siis pakko päästä pihalle, hinnalla millä hyvänsä.

Näin jälkikäteen pohdittuna tää kahden päivän minimasis on ollu ihan ymmärrettävä. Ja positiivisesti ajateltuna tää koululla nyhjääminen on pakottanu vähän kotiutumaan ja ajattelemaan asioita. Mun onneks mulla on myös ollu muutama henkireikäkin tän kaiken keskellä. Facebook ja Messenger on pitäny yhteydet yllä kotimaahan, ja sieltä saatu tuki on ollu ihan korvaamatonta. Rutiinitki on alkanu toimimaan hyvin, mikä on helpottanu painetta... ruokaa on saanu syödäkseen ja pyykit pestyä (vaikka pesuohjelman valinta menikin vähän arpomiseks kun kaikki oli kiinaksi). Lopuksi, ihan kummat asiat on piristäny... tosiaan amerikkalaiset tv-kanavat ja sattumalta tullut Huippumalli Haussa-ohjelma. Naurettavaa joo tiedän, mutta kun näkee että jollain kuvankauniilla tirriäisellä on tippa linssissä kun se ei pärjää niille muille mallinletukoille, niin auttaa asettamaan asioita oikeaan mittakaavaan. As in, toi muija märisee jo tuolla... mä en sentään ihan vielä.

Hei äiti ja isi, täällä on ruoka hyvää ja ihmiset ystävällisiä...

Soundtrack: Coldplay - Life in Technicolour

Tämä päivä alkoikin oikein pirteissä merkeissä. Heräsin jo klo 07:30 (aatelkaa minä!) ja suuntasin aamupalalle. Tarjolla oli jälleen yhtä sun toista, vaikka en kyllä yhdenkään ruokalajin sisältöä tiennyt varmasti. Päätin sitten kokeilla paikallisia lihapiirakoita ja hyvin meni alas, vaikka huuhdoinkin vihreällä jääteellä. Pullossa luki pelkkää kiinaa ja kuplivasta etiketistä päätellen odotin jotain Spriten kaltaista makuelämystä... noh, enemmänki jotain seisoneen Liptonin ja apinain kusen väliltä.

Suuntasin sitten koulun bussipysäkille metsästämään keskustaan vievää bussia. Ohjaajat Lucy ja Marie oli kertonu että kaupunkiin kulkee jatkuvasti busseja, mutta eivät maininneet mitään numeroista tai reiteistä. Joissain busseissa luki numero, joissain taas pelkkää kiinaa ikkunassa. Vedinpä siis syvään henkeä ja hyppäsin ensimmäiseen joka vastaan tuli. Viittomalla ja muutamalla kiinaa lähentelevällä sanalla sain sitten itelleni lipun (6 yuania, n. 60 centtiä) ja ahtauduin muiden matkustajien sekaan. Aamuruhkasta tai vastaavasta johtuen tungos oli aikamoinen ja puolimatkassa olin jo valmis vaikka murhaamaan istumapaikasta. Loppujen lopuksi olin kuitenkin tunnin kitumisen jäljiltä People's Squarella (Rénmín Guǎngchǎng), josta lähtee metroja joka puolelle kaupunkia.

Metro toimii Shanghaissa erinomaisesti. Verkosto on jo nykyisellään aika kattava ja laajenee jatkuvasti. Yllätyin myös kuinka nopea ja siisti metro on ja kuinka helppoa sitä oli käyttää. Joka puolelta löytyy opasteita englanniksi, niin asemalta kuin itse metrostakin ja asemat kuulutetaan kiinan ohella myös englanniksi. Aamupäivästä metro toimikin kuin unelma, mutta lounasaikaa lähestyessä väenpaljous alkoi tuntumaan myös siellä. Ja kiinalaiset ei muuten jonota, eikä väistä. Eteenpäin pääsee kyynärpäätaktiikalla ja lippua ostaessakin pitää hengittää suurinpiirtein edessä olevan niskassa, ettei kukaan kiilaa väliin (mitä ei muuten pidetä täällä lainkaan tylynä).

Jatkoin metrolla aina Shanghai Science & Technology Museum-asemalle (Shànghǎi Kējì Guǎn Zhàn) asti. Museo sinänsä ei kiinnostanut, tarkoitus oli käydä vähän ostoksilla Yatai Xinyang Fashion and Gift Marketilla. Paikka, jota useimpien länsimaalaisten keskuudessa kutsutaan Fake Marketiksi on sellainen tyypillinen kiinalainen ostosbasaari: valtaisa kauppahalli, joka on täynnä muutaman neliön kokoisia kauppoja, mistä yli-innokkaat kauppiaat kalastelee asiakkaita (yleensä länsimaalaisia) tyyliin "Come here frendah! I give you a gooda prica frendah!". Tarjolla on kaikkea vaatteista ja kengistä, silkkiin, aurinkolaseihin ja matkamuistoihin. Suuri osa tavarasta on olevinaan merkkitavaraa ja merkkejä kuten Armani ja Dolce & Gabbana vilahtelee siellä täällä. Suurin osa on kuitenkin kopiotavaraa tai yksittäisiä varaston ylimääräkappaleita, mutta sitähän ei kukaan kotona tiedä. Olin pakannut mukaan aika vähän vaihtovaatteita, joten paikka sopi mainiosti akuuttiin vaatetuspulaan.

Basaareilla kuten Yatai Xinyangilla, tinkiminen kuuluu aina kaupankäyntiin. Muissakin kaupoissa voi yrittää tinkiä tai pyytää alennusta (kiinalaisten mukaan KAIKESTA voi pyytää alennusta), mutta varsinaisissa merkkiliikkeissä, ostoskeskuksissa ja vastaavissa on yleensä määrätyt hinnat. Kiinalainen tinkimäkulttuuri onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa. Kun löydät jotain mielenkiintoista (tai yleensä kauppias uskoo hänen löytäneen sinulle jotain sellaista), alkaa hillitön näytelmä. Kauppias heittää tarjouksen törkeästi yläkanttiin, jonka seurauksena asiakkaan tulis esittää oma vastatarjouksensa - yleensä n. kolmas osa alkuperäisestä tarjouksesta. Tästä muka järkyttyneenä kauppias huitoo käsiään ja mesoaa kuin heikkopäinen, kuinka hän ei mitenkään voi hyväksyä summaa ja esittää uuden vastatarjouksen. Tähän asiakas vastaa varovasti omaa tarjoustaan nostamalla. Näin jatketaan puolin ja toisin kunnes päästään molempia tyydyttävään lopputulokseen. Tiukan paikan tullen voi käyttää valttikorttina poistumista liikkeestä, jolloin kauppias yleensä suureleisesti tarttuu asiakkaasta kiinni ja neuvottelu jatkuu. Kyse onkin eräänlaisesta sosiaalisesta pelistä, jossa tärkeintä on muistaa huumori ja pitkä pinna, eikä muutamasta sanasta/lauseesta kiinaa ole koskaan haittaa. Kiinalaiset arvostaa hyvää tinkijää ja köyhälle opiskelijalle jää hyvä mieli kun saa pilkkahintaan kaikkea kivaa. Loppujen lopuksi kannattaa kuitenkin muistaa mitä olisi valmis kotonaan vastaavasta maksamaan ja olla tyytyväinen vaikka vähän ylimääräistä pulittaisikin. Itse ostin kolme t-paitaa ja muutaman parin sukkia kokonaishintaan 180 yuania, eli n. 18 euroa. Ja silti jäi olo että olis voinut lähteä halvemmallakin...

Ostoksien jälkeen rupesin metsästämään lounasta. Keskusta oli tähän mennessä jo aivan tukossa ja etsittyäni aikani kohtuuhintaista ja ei ihan täyteen ahdettua ruokapaikkaa, tyydyin ostamaan lihavartaita kioskista. Täysin varma en ole siitä mitä lihaa pistin poskeeni, saattoi hyvin olla kalaakin. Mutta kuori oli rapea ja päällä erittäin herkullista hapanimeläkastiketta, joten en juuri perään kysellyt. Tytöt sanoi mulle ennen lähtöä että jos erehdyn syömään kissaa tai koiraa, niin ei ole takaisin tulemista. Noh, tulin siihen tulokseen että jonain päivänä saattaa hyvinkin käydä moinen kämmi, sillä näistä paikallisista herkuista ei aina ihan tiedä. Eipä sillä, vielä ei ole tullut kissan tai koiran lihaa vastaan (ainakaan tietääkseni).

Syötyäni kello alkoi olla jo aika paljon ja päätin alkaa etsimään kyytiä koululle. Jatkoin metrolla Shanghain pohjoiselle rautatieasemalle (Shànghǎi Huǒchē Zhàn), jonka edustalta aloin tiedustella bussia koululle. Tämä olikin operaatio sinänsä, sillä kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää ja puolivahingossa eksyin lopulta oikeaan bussiin. Bussin edessä partioi kiukkuinen, ikivanha ja auringon paahtama ukko joka paimensi matkustajalaumaa oikeille paikoille. Jatkossa suunnistinkin tuon ukon perusteella aina oikeaan bussiin, setä kun tuntui melkein aina olevan vuorossa. Ehtikin iskeä pieni pakokauhu kun ymmärsin tilanteen vakavuuden: rahaa ei oikeastaan ollut enää taksiin ja seinästä ei voinut nostaa enää enempää, koska koulun apuraha viipyy. Mahdoin muutenkin näyttää aika hätää kärsivältä turistilta, koska yhtäkkiä joka puolelta alkoi myös ilmestyä kaiken maailman avuliaita aatuja. Yksi lupasi johdattaa oikeaan bussiin ja toinen ehdotti kyytiä moponsa takapenkillä... kohteliaasti kieltäydyin. Oikea bussi kuitenkin löytyi. Helpottuneena ja lopen uupuneena jäpitin pilkkimistä vastaan taistellen tunnin matkan koululle ja pikaisen iltapalan jälkeen kaaduin sänkyyn.

Huomenna tapaan loput ohjaajani ja saan toivon mukaan lisätietoja siitä mitä ihan oikeasti tänne tulin toimittamaan. Aamulla vielä jännitti, mutta kuluneen päivän sydämentykytysten jälkeen mikään ei oikein enää heilauta.

ALKU

Soundtrack: Verve - Love is Noise

Tässä sitä nyt ollaan, Shanghai Institute of Medical Sciences-puljun vierasasuntolassa. Vielä 12 tuntia sitten pyörin levottomana vanhempien kämpillä ja varmistelin ties kuinka monetta kertaa että mukana on kaikki tarpeellinen. Eipä sillä, kevyellä varustuksella lähdettiin silti liikkeelle: mukana kassillinen vaatteita, perustarvikkeita ja läppäri. Tarkoituksena olis nimittäin syöksyä villiin kulutusjuhlaan Shanghain kaduille, kunhan vaan aika ja rahatilanne antaa periksi.

Oon tosiaan seuraavat kolme kuukautta täällä vaihto-opiskelemassa. Tarkoituksena on osallistua teorialuennoille täällä koululla ja tehdä mahdollisuuksien mukaan käytännön työharjoittelua paikallisessa sairaalassa. Paikasta saadut esitiedot on kuitenkin ollu jokseenki epämääräisiä, enkä tässä istuessanikaan vielä tiedä tarkemmin miten seuraavat pari kuukautta lähtee pyörimään. Maanantaina on kuitenkin kokous paikallisten ohjaajien kanssa, joten sieltä selviää varmasti enemmän.

Lento tänne sujui hyvin, lähdettiin Helsingistä klo 17 aikoihin. Perillä oltiin n. 10 tunnin lennon jälkeen klo 08:00 paikallista aikaa. Kokemuksena lento oli yllättävän kivuton, Finnair oli selvästi panostanut matkustajaviihtyvyyteen sitten viime näkemän. Ylipäätänsä RyanAirin sillipurkki-mentaliteettiin tottuneelle oli melkoisen positiviinen yllätys viettää lento mukavissa penkeissä huippuleffoja (Dark Knight, Vicky Cristina Barcelona yms.) kattellen ja musaa kuunnellen. Edes lentokoneruoka ei maistunut hassummalta.

Reissusta rähjääntyneenä (ja puolentoista tunnin yöunilla) saavuin muiden suomalaisopiskelijoiden kanssa Shanghaihin, Pudongin lentokentälle (n. 30 km keskustasta). Vastassa oli kolme hihittävää kiinalaistyttöä tulevalta koululta - joista yksi osoittautui lopulta opettajaksi. Pikaisten tervehdysten jälkeen kamat lastattiin autoon ja matka alkoi kohti Zhou Pu:n esikaupunkialuetta, joka on ilmeisesti jossain vaiheessa ollut oma pieni kaupunkinsa, mutta sulautunut Shanghaihin kaupungin kasvaessa. Opettaja Lucy ja toinen opiskelijoista Marie (kiinalaiset käyttää usein englanninkielisiä nimiä länsimaalaisten kanssa toimiessa - paikallisten nimet ei oikein tahdo ääntyä oikein ulkomaalaisten suusta) kävelytti säntillisesti mua paikasta toiseen, joten rahat tuli vaihdettua, eväät ostettua ja paikallinen sim-kortti hankittua puhelinliikkeestä (missä eri tiskien takana istuskeli puku päällä ihmisiä jotka pallotteli sim-kortin hakijaa tiskiltä toiselle... onneksi oli paikallisia mukana). Ennen koululle lähtöä käytiin vielä pikaiseen syömässä paikallisessa lounasravintolassa. Ruokalista oli tietenkin kiinaksi, joten aamupäivän emännät tilaili sitten vähän sitä sun tätä. Pöytään kannettiin sitten mm. dumplingeja (jiao zi), elikkä taikinanyyttejä jotka oli täytetty lihalla, vihanneksilla ja merenelävillä ja valtaisa kulho jossa ui kokonainen paistettu kana. Ravintola oli tosiaan sellanen pikkuinen, ei-niin-siisti syöttölä jossa paikalliset mesosi kilpaa toisilleen jonkinlaisen oopperan soidessa taustalla... mutta ruoka oli mielettömän hyvää. Ja halpaa. Koko porukka söi ittensä ähkyyn 160 RMB:llä eli yuanilla (n. 16 euroa).

Koulu jonka omaisuutta oon seuraavat kolme kuukautta, eli Shanghai Institute of Health Sciences on tosiaan kaupungin laitamilla sijaitseva terveysalan oppilaitos jossa opiskelee mm. tulevia sairaanhoitajia, hammasteknikkoja, laborantteja ja farmaseutteja. Kampusalue on Suomen mittakaavaan verrattuna aika hulppean kokoinen ja talotkin on selvästi rakenneltu vähän näyttävyyttäkin silmällä pitäen. Opetustilojen, asuntoloiden ja kirjastojen lisäks alueelta löytyy mm. oma valintamyymälä, pankkiautomaatti, urheilukenttä ja ruokala... muutakin varmaan löytyy, mutta nämä bongasin ensisilmäyksellä. Tärkein, eli ruokala vaikuttais ihan ok paikalta. Riisin kylkiäiseksi saa kahdella yuanilla (n. 20 centtiä) niin lihaa, vihanneksia kuin tofuakin. Ja kyllä, on hyvää. Vähän erikoista, mutta hyvää. Kalustus nyt on mitä on, sisustuksessa on ilmeisesti haettu vähän teollisuushallin tai vankilaruokalan tuntua. Mutta maassa maan tavalla...

Jees, siinäpä ensimmäisen päivän tunnelmia. Olo on tosiaan aika epätodellinen, homma uppoaa varmaan tajuntaan vasta huomenissa ja viimeistään maanantaina kun päästään tositoimiin. Nytpä siis kiinalaisen mittapuun mukaan pehmeälle (eikä muuten oo mikää soft...) sängylle goijaamaan ja aamulla uusin voimin kaupungin kimppuun.