Lopun ajat

Soundtrack: Bat For Lashes - Tahiti

Faijan ja syrrän lähdettyä pidin pari päivää hengähdystaukoa. Viimeisen kahden viikon aikana oli tullut kierrettyä kaupunkia siihen malliin että pieni hiljaiselo kampuksella oli ihan paikallaan. Kävin luennoilla ja illat vietin joko Rovaniemen tyttöjen tai jenkkiopettajien seurassa. Perjantaina oli kuitenki luvassa vaihtoajan viimeinen sairaalavisiitti. Olin pyytäny jo aikoja sitten koululta mahdollisuutta vierailla joko leikkaussalissa tai psykiatrisella osastolla. Psykiatrisesta kysyttäessä jokin tais selvästi mennä väärään kurkkuun (taitaa olla täällä päin vähän tabu), mut leikkaussalireissun lupasivat järjestää ja kun koululle sitten tuli käymään kaks hollantilaisopettajaa, koulu niputti mut niiden seuraan.

Auto kyyditsi meidät tosiaan Ruijin Hospitaliin, valtavan kokoiseen yliopistosairaalaan keskellä Shanghain keskustaa. Ruijin on alunperin perustettu jo v. 1907 St. Marie Hospital-nimellä ja se on tätä nykyä Shanghain ja Kiinan tunnetuimpia sairaaloita. Omaan kotoiseen OYS:aan tottuneelle oli aika järkytys kävellä sairaala-alueelle joka koostui monikymmenkerroksisista taloista ja laajoista nurmikentistä. Arvatenkin hollantilaisopettajien läsnäolosta johtuen esittelykierroksella vaelsi mukana jos jonkinmoista esittelijää ja yksikön johtajaa. En viittiny aikaisempaan tyyliini pommittaa ketään kysymyksillä, vaan tyydyin tarkkailemaan sivusta kun meitä johdatteleva seurue kehui sairaalaa kilpaa.

Leikkaussalitilat oli kieltämättä hienot. Muihin täällä näkemiini sairaaloihin verrattuna ero oli aikamoinen. Ok, myönnetään: henkilökunnan pukutilat oli vähän räjähtäneet ja leikkausosastolle tultaessa piti selviytyä kiinalaisten mielestä ihan loogiselta tuntuvasta sairaalatohvelirumbasta, mutta muuten kaikki näytti oikein siistiltä ja jos nyt kehtaa sanoa, niin länsimaiselta. Kalustoa ja henkilökuntaakin vaikutti leikkaussaleissa olevan potilaan kimpussa ainakin yhtä paljon kuin kotona Suomessa. Olin jopa vähän pettyny... hurjimmissa kuvitelmissani olin jo elätelly toivoa jostain akupunktioanestesiasta tai syömäpuikkokirurgiasta. Noh, leikki sikseen, Ruijinissa nimittäin ensimmäistä kertaa tuntui siltä että jos täällä sattuisi syystä tai toisesta kaipaamaan sairaalahoitoa, tänne sitä voisi melkein suostua ambulanssista jäämään.

Sairaalan johtoporras tarjosi vielä lounaan sairaalan edustustiloissa jonka jälkeen oli aika lähteä. Paluukyyti koululle ei onnistunut, koska hollantilaisten hotelli oli keskustassa, joten vierailun isäntä vaan hymyili leveästi ja tokaisi että mua ei varmaan haittaa selvitä koululle omin nokkineni. Ei missään nimessä, varsinkaan kun alkoi sataa kaatamalla. Lähdin sitten ettimään suojaa sairaalan autokatoksesta ja mietin itekseni että olikohan tämä joku tapa tiputtaa allekirjoittanut maan pinnalle aamupäiväisen royal treatmentin jälkeen.

Autokatoksessa oli parkissa muutamia ambulansseja ja sateen jatkuessa päätin harrastaa vähän häikäilemätöntä urkkimista. Paikalla oli kolmeakin eri automallia ja sisään kurkistellessa varustelukin vaihteli aikalailla. Pienin sairasauto oli lähinnä valkoiseksi maalattu pikkupaku jonka sisällä oli ohut lavetti ja hoitajan penkki. Säilytystilaa ei vaikuttanut olevan kovinkaan paljon. Isommissa autoissa oli jo näköä ja kokoa ja sisälle kurkatessa tilatkin alkoi olemaan länsimaista tasoa. Urkinta loppui kun joku vartijan näköinen mies alkoi huudella perään, mutta huomasin vielä että autoissa oli jokaisessa eri sairaalan nimet. Uudemmat ja hienommat menopelit kuuluu varmaan jollekkin astetta paremmalle yksityissairaalalle. Sivuhuomiona mainittakoon että täällä ollessa en oo muutamaa poikkeusta lukuunottamatta nähny ambulansseja liikenteessä. Paikallisen neljän ruuhkan koettuani en kyllä ymmärrä miten ne täällä vois tehokkaasti toimiakkaan, varsinkaan kun kiinalaiset ei tunnu välillä antavan edes poliiseille tietä. Villi arvaus on että jos paikallisilla on pää kainalossa tai vauva tulollansa, ne hyppää taksin kyytiin.

Viikonloppuna oli sitten jälleen aika alkaa matkaopasta. Ystäväni Samu pamahti keskelle Shanghain 40 asteen hellettä Suomen vähälumisesta alkusuvesta. Kuten asiaan kuuluu, parin tunnin armonokosten jälkeen kärräsin uuden tulokkaan Shanghain yöhön ja sunnuntaihin jatkuneiden tervetuliaisjuhlien jälkeen toivotin uuden kouluviikon tervetulleeksi n. kahden tunnin yöunilla. Seuraavan 10 päivän aikana kierreltiin Shanghaita ja poikettiin Suzhoussakin asti, joka on Hangzhoun ohella Kiinan suosituimpia kaupunkikohteita ja näppärästi alle tunnin junamatkan päässä Shanghaista.

Suzhou, eli "Kaukoidän Venetsia" on tunnettu parhaiten puutarhoistaan ja Keisarin kanaalista joka kulkee kaupungin halki. Kanaalin ansiosta kaupungilla on varsinkin vanhalla puolella mukavan rauhallinen ja kiiretön tunnelma, mitä on kokeilemisen arvoista havainnoida omalla soutajalla varustetun veneen kyydistä. Valitettavasti tämä asia on hyvin tiedossa myös paikallisilla liiketoiminnan harjoittajilla, joten kokeakseen tämän pienen lepohetken, täytyy joko maksaa törkeää ylihintaa tai tinkiä itsensä uuvuksiin. Noh, kompromissin kantamana neljä ihmistä matkusti toiselle puolelle kaupunkia n. 90 yuanilla. Samalla hinnalla kuitenkin jo melkein ajaa taksilla läpi useimmat kaupungin todellisista nähtävyyksistä, eli upeat puutarhat. Monet näistä perinteiseen kiinalaiseen tyyliin laadituista puutarhoista kuuluu UNESCO:n Maailmanperintöluetteloon ja on huikeaa nähtävää. Nähtävää riittää vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta toisaalta useimmat puutarhoista kiertää alle tunnissakin. Meidän reissun kohokohtia oli pieni ja sokkeloinen Master of the Nets Garden (Wǎngshī Yuán) ja laajempi, pienten lampien täyttämä Humble Administrators Garden (Zhuōzhèng Yuán). Suzhou itsessään oli mukava kaupunki ja Hangzhoun ohella erittäin tervetullutta vaihtelua Shanghain kaaokseen.

Suzhousta palatessa meitsillä oli luvassa muutama päivä vapaata koulusta ja majoituin sitten tilapäisesti Samun hotellille. Tarkoitus oli Suzhoussa kiertelyn väsyttämänä ottaa iisisti ja pitää hauskaa Shanghaissa, mutta huomattiin pian että jokin mätti ja pahasti. Kaikkeen kivanpitämiseenhän (varsinkin ulkomailla) vaaditaan hyvä tukikohta, eli hotellihuone jonne voi raahata kaikki ostosreissulta keräämänsä aarteet, hypätä virkistävään suihkuun ja rojahtaa uupuneen tyytyväisenä pehmeään sänkyyn. Noh, tässä hotellinpuolikkaassa (Hotel Magnificent nimeltään), joka siis päällepäin vaikutti ihan ok establishmentilta, ei oltu ihan samoilla linjoilla. Itteäni vielä nauratti kun kokolattiamatossa oli silitysraudan jälki laudoitukseen saakka, pyyhkeessä oli pään mentävä reikä ja hotellin "business centerissä" oli sellasia matolaatikoita tietokoneen virkaa toimittamassa että sitä luuli astuneensa 80-luvulle. Mutta kokeneemmallakin matkaajalla alkoi olla pinna kireällä kun ilmastointi lakkas toimimasta kun huoneesta astui ulos, aamupala oli syömäkelvotonta moskaa (maassa jossa kuitenki lähes kaikki ruoka on ollu hyvää) ja kassakaappi hajos käsiin. Kaiken huippu oli episodi joka tullaan tuntemaan historiankirjoissa ns. "Menkkarätti-mellakkana". Samun tukasta irtosi punaista väriä tyynyliinoihin, jotka huonepalvelija kohteliaasti keräsi myttyyn lattialle samalla kun kuskasi muun pyykin pesuun. Vastaanotosta asiaa selvitellessä hotelli oli jo laskuttamassa tyynyliinoista jotain aivan törkeää summaa, kunnes Samun raivosta kiehuva kaksmetrinen olemus ja meitsin jääkylmä järkeily ("haluan puhua esimiehesi/hotellin omistajan/Suomen suurlähettilään kanssa") sai respan väen ymmärtämään että tyynyliinoissa ei todellaakaan ole verta, ei punaviiniä, eikä muitakaan v*tun kiisseleitä vaan ihan vaan hiusväriä joka lähtee pesemällä pois.

Kiinalaisesta palvelukulttuurista huolimatta Samun loppuaika Shanghaissa sujui ainakin näin matkaoppaan silmin varsin mieluisasti. Kaupustelijat tuli tingittyä kumoon (äärimmäisenä neuvottelukeinona kokeiltiin mm. liikkeeseen leiriytymistä), erinomaista ruokaa nautittua ja kaiken kruunasi kiipeäminen Shanghai World Financial Centeriin (Shànghǎi huánqiú jīnróng zhōngxīn), 492m korkeaan, etäisesti pullonavaajaa muistuttavaan pilvenpiirtäjään, jonka ylimmät kerrokset on pyhitetty maisemoiden ihasteluun. Näköala huipulta on aivan mieletön ja antaa kuvan siitä miten valtava kaupunki Shanghai todella on.
Kaiken muun hauskuuden ohella tuli koettua myös paljon hypetetyt Shanghai Beauty Expo-messut joille Samulla oli asiaa enemmänkin työn puolesta. Messut oli aika hämmentävä kokemus. Yritystä kyllä riitti isoksi tapahtumaksi, mutta sisällön puolesta määrä korvasi selkeästi laadun. Yhtäkään suurta nimeä en näytteilleasettajien joukosta bongannut (ei sillä että kosmetiikkaa niin tuntisin, mutta silti...), vaan hallit oli täynnä joko paikallisia merkkejä tai törkeitä kopioita länsimaitten vastaavista ( Maybellive Mew York, B'Oreal, O'Real jne ). Noh, sain sentään kokeilla erään ilmaruiskumaalarin toimesta miltä näyttäisi vasemman hartian peittävä feenix-lintu (sen voisi joskus hakata siihen ihoon ihan oikeastikin) ja leikkiä siinä sivussa rokkitähteä kun toimitusta kerääntyi seuraamaan lauma uteliaita ihmisiä ("You're so cool! And white! Like snow!"... kiitti hei, yritys on kyllä ollu ruskettua).

Samun loma tuli päätökseensä ja saatoin kaverin lentokentälle Pudongiin. Ei kuitenkaan ilman pientä nahistelua respan kautta kulkiessa. Ilmeisesti menkkarättimellakka kupli vielä pinnan alla. Maine oli tainnu kuitenkin kiiriä meidän edelle ja muutaman tiukan kommentin jälkeen takuumaksu heltis kokonaisuudessaan respapojan hallusta. Anti olla viimeinen kerta kun siihen laitokseen astun jalallani. Noh, toimikoon varoittavana esimerkkinä muille. Tarkistakaa AINA ennakkoon hotelli mihin aiotte Kiinassa majoittua! Yleensä taso on hyvää, mut seassa on aina silloin tällöin pari mätää, veemäisellä henkilökunnalla varustettua omenaa joiden mm. pyyhkeistä tuulee läpi ja kassakaappi imaisee sisälleen kaiken arvokkaan.

Mitäs sitten? Vielä viikko täällä. Rollon tytötkin lähtee ihan kohta ja mullakin lähtö ihan just edessä. Pitääpä ihan pysähtyä miettimään asiaa...

Kotiväki kaukana kotoa

Soundtrack: Utada Hikaru - Come Back To Me ( Seamus Haji & Paul Emanuel Radio Edit )

No niin... kahteen viikkoon en pahemmin ole ehtiny koneen ääreen istahtamaan. Kahden kuukauden sooloilun jälkeen Shanghaihin iski suomalainen hyökyaalto: mun faija ja pikkusisko (14v.) tuli tosiaan vierailulle ja päivää myöhemmin kampukselle rantautui kolmen rovaniemeläistytön poppoo.

Yhtäkkiä Suomi oli muutenki tapetilla. Mua nimittäin pyydettiin pitämään esitelmä kiinalaisille opiskelijoille Suomesta ja meidän terveydenhuollosta. Suostuin kuvitellen että kuulijakuntaa on noin yhden luokallisen verran . Luentosaliin mennessä selvisikin että areenana toimi n. 400 ihmisen luentosali täynnä paikallisia opiskelijoita + läjä amerikkalaisia opettajia. Kv-koordinaattori huomas mun paniikin ja totes vaan rauhallisella äänellä: "Älä huoli, tää kaikki kuvataan videolle. Ootahan ku näät sen kameran." Jep, kiitti v*tusti. Esitelmä meni kuitenkin kuulemma ihan hyvin - omat muistikuvat tapahtumista on vähän hämärät. Muistan lähinnä että kylvin kylmässä hiessä ja että korvissa humisi hullun lailla. Olihan taas elämäni pelottavimpia kokemuksia... Anyways, kiinalaiset meni aivan sekaisin Fazerin sinisestä (ne siis juoksi sen kulhon kimppuun) ja kaikki esitteetki vietiin käsistä. Salmiakki ei onneks tehny erityisen hyvin kauppoja, joten jäi itellekkin jotain natusteltavaa.

Tän sinivalkoisen invaasion keskellä on ollu hauska seurata sivusta miten ihmiset tänne sopeutuu. Oma alku täällä oli aika kaoottista aikaa, joten oon parhaani mukaan yrittäny saada ihmiset viihtymään ja tuntemaan ittensä tervetulleeks. Joskus ehkä vähän liianki innokkaasti (raahasin mm. aikaeron ja kulttuurishokin pahoinpitelemän pikkusiskon ja faijan niiden ekana iltana Radisson SAS:n näköalatorniin ja pistin syömään mustekalan lonkeroita...). Nyt vasta huomaakin kuinka hyvin itse on alkanut sopeutua: helle ei väsytä, ihmismassassa osaa luovia, tinkiminen sujuu supermarketissakin ja päälleajavia takseja/busseja/mopoja ei enää pelkää (mikä ei välttämättä oo niin hyvä asia). Pitäiski vaan yrittää muistaa että uudet tulokkaat ei ehkä koe asioita ihan samalla tavalla...

Viimeiset kaks viikkoa oon tosiaan toiminu matkaoppaana mun porukoille. Aamun luentojen jäljiltä otin päivittäin bussin keskustaan ja palasin myöhään illalla koululle nukkumaan. Paljon tehtiin ja nähtiin, aina Madame Tussaudin vahakabinetista Jianjiangin huvipuistoon (Jǐnjiāng Lèyuán). Syrrän ja faijan matkasuunnitelman yhdistäminen koulun aikatauluun oli henk. koht. haaste sinänsä, mutta hatunnoston arvoisesti nää kaks jousti ja kiersi kaupunkia itekseenkin, silloin kun ite olin koululla kiinni. Ehkä jopa parempi niin, huomasin nimittäin että musta kuoriutuu aika hanhiemo kun jotakuta pitää opastaa. Onki ollu ilo huomata että vaan viiden päivän oleskelun jälkeen tää kaksikko ajeli sujuvasti metrolla, löysi oman aamiaiskahvikuppilansa ja neuvoi jopa asiantuntevasti eksyneitä kanssaturisteja. Oiski hauska lukea näiden kahden kirjoittamaa blogia!

Jokaisen itseään kunnioittavan matkaoppaan tulee tietenkin harrastaa raskaan työn lomassa myös vähän ansaittua rest & recreationia. Siispä lähdin syömään kavereiden kanssa sushia erään lauantai-illan päätteeks. Hewei-niminen pikku paikka sijaitsee French Concessionissa ja erikoisuutena on 139 yuanin "all you can eat/drink"-tarjous. Vedettiin porukalla massut täyteen törkeän hyvää sushia: ankerias-, tonnikala- ja lohisushia, mustekala- ja naudanlihasashimia, mäti- ja kurkkurullia... ja huuhdeltiin kaikki alas pullokaupalla Tsing Taota ja Asahia (kiinalaista ja japanilaista olutta). Tuli siinä muutama sake-snapsikin otettua. Sivuhuomiona mainittakoon että mähän henk. koht. vihaan kalaa, sun muuta seafoodia, mutta maistettuani en vaan voinu lopettaa. Sushiin jää ilmeisesti koukkuun.

Ilta huipentui Club Loveen, aika perus Shanghai-yökerhoon. Paikka on kuulemma niin kiinalaisten kuin länsimaalaistenki suosiossa, eikä varmaan vähiten vapautuneen alkoholipolitiikkansa puolesta. 50 yuanin sisäänpääsymaksulla käteensä sai rannekkeen, jota vilauttamalla sai ilmaista juotavaa niin paljon ku jaksoi kiskoa. Käteen iskettiin myös läjä drinkkilippuja ja kun olin kysymässä baarimikolta että mitäs näillä sitten saa, kaveri vaan hyppäs baaritiskille ja alkoi kaatamaan viinaa suoraan tanssikansan suuhun (tarpeetonta varmaan ees mainita että oltiin aika kannettavassa kunnossa kotiinlähdön koittaessa). Tän ohjelmanumeron jäljiltä tiskille kirmas kaks "lentoemäntää" jotka alkoi sitten vähentämään vaatetustaan jumputuksen tahdissa. Tyttöjen seuraks riensi vielä yks miespuolinen baarimikko - hotpantseissa ja höyhenboassa. Alun järkytyksen jälkeen tilattiin vaan lisää juotavaa ja sukellettiin tanssilattialle, jossa kiinalaiseen tyyliin väisteltiin muuta bilekansaa ja siivojia jotka jostain kumman syystä päätti mopata lattiaa samalla kun ihmiset tanssi sen keskellä. Näky oli aika hulvaton.

Villin viikonlopun jäljiltä palasin turistioppaan ja ahkeran opiskelijan arkeen. Koluttiin porukoiden kanssa Shanghaita ja pidettiin kolmeen pekkaan ahkerasti huolta siitä että ei ruokita ainakaan paikallista taloustaantumaa. Faijaki, joka ei koskaan osta mitään, pisti tuulemaan ja muiden ostosten sijassa teetti itelleen kaks pukua ja hankki läjän kauluspaitoja ja solmioita. Pikkusyrrä keskitty lähinnä kenkien ja t-paitojen hamstraamiseen. Kulutusjuhlan keskellä ehdittiin onneks myös syödä hyvin ja nauttia vähän kulttuuriakin. Käytiin mm. kattomassa Shanghain akrobaatteja Shanghai Circus Worldissa (Shànghǎi MǎxìChéng). Esitys oli jotain aivan uskomatonta! Ihmeissään sitä vaan tuijotti kuinka esiintyjät vuorotellen jonglööras, heitti volttia, kieppui katon rajassa liinojen varassa tai ajoi yleisön seassa moottoripyörällä (!). Loppuun asti hiottu esitys vaan parani joka osion myötä... sitä jäi lopulta miettimään että kuinka noiden ihmisten kroppa kestää tuota menoa.

Syrrän ja faijan paluu Suomeen koitti toissapäivänä ja saatoin ne sitten Pudongin lentoasemalle. Sikainfluenssan takia kentällä oli kuitenki otettu käyttöön ylimääräiset terveystarkastukset ja porukoiden lähtö myöhästy useammalla tunnilla. KLF (Royal Dutch Airlines) onneks tarjos meidän matkalaisille safkat lentokentän ravintolassa ja saatettuani hyvin ruokitun kaksikon koneeseen, otin Maglev-junan lentoasemalta lähemmäks keskustaa. Maglev-radan piti alunperin ulottua kaupungin itäpuolelta länsipuolelle, mutta kaupunkilaisten vastustuksesta ja rahaongelmista johtuen liikennöinti typistettiin Pudongin lentoaseman ja 30 km:n päässä sijaitsevan Long Yangin metroaseman välille. Turistimeiningistä huolimatta Maglev on nopea ja näppärä ja tulee useimmiten halvemmaks (50 yuania suunta) ku taksi lentoasemalta Long Yangiin, josta voi jatkaa maanalaisella keskustaan. Bussissa koululle sitten huomasin että hitto, tässähän iski pienoinen koti-ikävä. Kahden viikon sukuloinnin katketessa jäljelle jäi melko ontto olo, joka onneks kuitenkin helpotti pikkuhiljaa. Pieni muistutus siitä mihin on muutaman viikon päästä palaamassa takaisin oli kieltämättä ihan paikallaan. Tosiaan, enää muutama viikko ja tämäkin homma on paketissa. Mutta sitä ei viitti ajatella vielä!

Puolivälin mietteitä

Soundtrack: Boomkat - Before it's too late

Tätä kirjoittaessa on jo kulunu hieman yli puolet mun ajasta täällä Shanghaissa. Toisaalta aika on kulunu hurjaa vauhtia, välillä taas on ollu hetkiä jolloin se on tuntunu täysin pysähtyneen. Todella paljon on tullu nähtyä ja koettua, mutta tahti on pysyny jotakuinki levollisena koko ajan. Alan pikkuhiljaa ymmärtää minkä takia ihmiset lähtee ulkomaille asumaan, eikä vaan lomailemaan. Kaiken mielenkiintoisen ohjelman ja tekemisen ohella vähintään yhtä tärkeiksi on osoittautunu myös kaikki ne hiljaiset hetket jolloin mitään ei oikeastaan tapahdu. Iltakävely kampuksella, vaeltaminen läpi Shanghain aamuyön, pussikalja People's Parkin nurmella ja ne lukemattomat kerrat jolloin sitä on istunu ruuhkabussissa matkalla joko keskustaan tai takaisin koululle. Viisaat sanoo että matkustamisen tulis aina tapahtua hitaimmalla mahdollisella tavalla jotta sielu pysyy mukana kyydissä. Mulla se tais alussa jäädä jonnekki Helsingin ja Shanghain välille, mutta nyt tuntuu siltä että se vihdoin löys ittensä perille.

Opintojen näkökulmasta reissu on vähän monimutkaisemmin arvotettavissa. Amerikkalaisten opettajien pitämät luennot on ollu todella hyviä kokemuksia. Täällä opettava porukka on aikamoinen kokoelma omalaatuisia persoonia jotka kaikki on todella omistautuneita työlleen. Tunneilla onki ollu ihan miellyttävää istuskella, vaikka joissain asioissa en oo ihan samaa mieltä opetuksen kanssa. Opettajat on nimittäin Bob Jones Universitystä, joka on fundamentalistikristitty yksityiskoulu. Yläkerta, Raamattu ja Jeesus vilahtaa aina siellä täällä puheessa ja elintavoissa on muutenki aika paljon eroja perusluterilaiseen elämänmenoon verrattuna. Siltikin, ollaan onnistuttu tulemaan hyvin juttuun, vaikka oon ajoittain eläny täällä kuin Hemmingway.

Sairaalavisiitit on ollu pienoinen pettymys. Muutaman tunnin mittaiset reissut paikallisiin hoitolaitoksiin on kyllä ollu mielenkiintoisia ja antoisia, mutta toisaalta turhauttaa se että juuri mitään ei pääse tekemään. Paikalliset hoitajaopiskelijat kiertää tiukasti hoitajan perässä paikasta toiseen ja aina joskus tehdään jotain käytännön juttuja (eräällä reissulla ihmeteltiin puol tuntia happisaturaatiomittaria... kaikkienhan sitä oli pakko päästä kokeilemaan). Parin ensimmäisen kerran jälkeen pelkkä kiinalaisen sairaala-arjen ihmettely alkoi jo tuntua vähän nähdyltä, joten oonki tarkoituksella tupannu itteäni opetustilanteisiin mukaan ja pommittanu hoitajia kysymyksillä, joita mun luokkakaverit on parhaansa mukaan yrittäny tulkata. Mielenkiinnosta kyselin myös koululta josko ois mahdollista päästä kattomaan paikallista leikkaussalia ja mielenterveyspuolta... mutta saa nähdä heltiääkö lupaa. Yksi hyvä asia tässä pienoisessa passiivisuudessa kuitenkin on. Kiinalainen sairaala- ja käsihygienia on aika rupuisissa kantimissa, joten oon toisaalta ihan tyytyväinen kun en päädy ensi töikseni karanteeniin kun palaan takas Suomeen töihin omalle osastolle. Useissa sairaaloissa paikallinen hoitoväki tuntuu ennemminki suosivan saippuaa silloin kun jotain käyttävät, eikä niinkään käsidesiä. Kertomukseni suomalaisesta sairaalahygieniasta herätti lähinnä kummastuneita katseita ja hämmästynyttä hihittelyä.

Havahduin muuten tänään siihen että vaatekaapista alkaa loppua tila. Shoppailu on siis jotain mitä on täällä tullu tehtyä. Puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta että välillä on pakko ostaa uutta tilalle, kun osa ensimmäisistä löydöistä alkaa hajota käsiin. Jep, Made in China... eli vetoketjut jumittaa, napit irtoilee ja saumat irvistää. Eipä sillä, tätä tapahtuu onneks suht vähän ja kaipa tuo on pakko ymmärtää kun hinnat on nii alhaalla. Erinomainen poikkeus on kyllä ollu kaikki mun hankkimat kengät, jotka on kestäny kovaakin kulutusta ilman sen kummempaa damagea (mulla on Suomessa edelleen aktiivisessa käytössä Pekingistä aikanaan ostettuja kenkiä). Hangzhoun reissulla tosin Hollylla, yhdellä kiinalaistytöistä, hajos kolmet kengät... että en sitte tiedä, homma on vähä rulettia välillä.

Ai nii, huomenna tosiaan alkaa mun n. kuukauden mittainen komennus epävirallisena matkanjärjestäjänä! Faija ja pikkusyrrä laskeutuu Pudongiin huomenaamuna kello kahdeksan tienoilla ja viipyilee kahden viikon verran. Suunnittelen tässä vielä viime hetken lisäyksiä niitten matkaohjelmaan. Sitte ois parin päivän hengähdystauko ja lisää porukkaa ois tulossa. Olo on ku diplomaatilla kun valtiovieraita alkaa olla jonoksi asti. Tämä tarkottaa myös sitä että mun loppuaika täällä alkaa kulua entistä nopeammin kaiken maailman kohteissa ja karkeloissa juosten.

Pikku Myyn kanssa Hangzhoussa

Soundtrack: Yuiko Asai - Old Castle by the Lake

Huh, viime viikko on ollu aika hässäkkää ja pääsin nyt vasta raportille. Täällä Kiinassa vietettiin 4-6. huhtikuuta Tomb Sweeping Holidayta (Qīngmíngjié), joka on paikallinen vainajien muistopäivä. Nimi tulee siitä että vainajien ja erityisesti esi-isien hautoja lakaistaan ja niille tuodaan viiniä, teetä ja ruokaa, samalla kun ihmiset polttaa suitsukkeita ja rukoilee. Nämä pari päivää on myös harvoja kiinalaisten virallisia lomapäivä, joten paikalliset vaeltaa kotiseuduilleen tai matkustelee muuten vaan.

En ollu suunnitellu viikonlopulle kummempaa ohjelmaa täällä Shanghaissa, joten kun muutama paikallinen tyttö kampukselta pyysi mua mukaansa Hangzhouhun, suostuin ilomielin. Aattelin että tytöt korkeintaan auttavat ostamaan liput ja jatkavat omille teilleen, mutta päinvastoin, tää kolmen tytön kööri auttoi mua hankkimaan hotellin, kiersi mun kanssa nähtävyyksiä ja oli muutenkin oikein mukavaa seuraa. Varsinkin porukan johtohahmo, n. 1,5 m pitkä, temperamentiltaan lähinnä Pikku Myytä muistuttava Shelly oli tosi hauska tyyppi. Paikallisten oppaiden kautta sainkin Hangzhousta mahdollisimman paljon irti ja säästyin sen kummemmilta päänsäryiltä, mihin olisin ehkä törmänny jos oisin yksin ollu liikkeellä. Vaadin tyttöjä kuitenkin viettämään vähän omaakin aikaa, jottei niiden loma menis vaan yhden vaihto-oppilaan paapomiseen. Kiertelin sitten omillani kaupunkia iltasella ja tutustuin paikalliseen yöelämäänki.

Hangzhou on n. 7 miljoonan ihmisen pikkukaupunki Kiinan itärannikolla, n. 2 tunnin junamatkan päässä Shanghaista (junalippu kustantaa about 40 yuania / suunta), joka tunnetaan parhaiten luonnonkauniista Länsijärvestään (Xī Hú), jonka ympärille kaupunki on rakennettu. Järveä ympäröi liuta temppeleitä, pagodeja ja muita vanhoja rakennuksia, joista osa on jäänteitä ajalta jolloin Hangzhou oli Kiinan pääkaupunki. Hangzhou tunnetaan yhtenä kauneimmista Kiinan kaupungeista ja on suosittu turistikohde, niin ulkomaalaisten kuin paikallistenki keskuudessa. Näkymät on tosiaan todella kauniit, eikä vaan järven vaan myös kaupungin etelä- ja länsipuolella olevan vuoriston ansiosta. Shanghaihin verrattuna kaupunki oli myös virkistävästi kohtuullisen kokoinen ja siisti. Siinä missä Shanghai useimmiten tuntuu räjähtäneen käsiin ja levinneen hallitsemattomasti, Hangzhouta oli ilmeisesti ihan kaupunkisuunniteltu ja ilahduttavasti otettu huomioon myös kaupungin historia ja upeat nähtävyydet.

Sää tosin ei niinkään suosinu kun tyttöjen kanssa saavuttiin perjantaina kaupunkiin, mutta ilta menikin aika lailla hotellia etsiessä ja kaupunkia kierrellessä. Olin siis varannu hotellin jo ennen matkaa, mut Pikku M... tarkotan siis Shelly, oli ehdottoman vakuuttunu että löytää mulle halvemman vaihtoehdon ja vieläpä lähempää Länsijärveä. Nooh, muutaman tunnin koluamisen jälkeen löytyikin sellanen ihan soma lukaali Flower Inn China-nimellä, ihan järven etelärannalta. Ongelmana oli vaan se että ainoat huoneet mitä oli vapaana, oli perjantaille perus koppiyksiö ja lauantaille deluxe-sviitti. Shelly kuitenkin neuvotteli hyvät diilit vastaanottopojan kanssa ja lopulta sainkin yösijan itelleni ihan kohtuuhintaan.

Lauantaina kierrettiin Länsijärveä ja sitä ympäröiviä kohteita. Eilispäivän sade jatkoi tiheämpänä, mutta sateenvarjolla varustettuna kierrettiin urheasti koko järvi. Silti, ei niin pahaa ettei hyvääkin, koska sateesta johtuen turistilaumat pysyi aika lailla kurissa. Saatiin rauhassa kierrellä paikkoja ja sää antoi järvellekin ihan omanlaisensa tunnelman. Sunnuntaina aurinko alkoi kuitenkin jälleen paistamaan ja sen myötä esiin ryömi valtavat laumat kiinalaisturisteja. Lähdettiin tyttöjen kanssa tungosta pakoon Song Cheng-nimiseen teemapuistoon kaupungin eteläpuolelle. Paikka oli Song-dynastiaa esittelevä turistirysä, jossa oli aktiviteettia koko perheelle. Muovisuudestaan, tai ehkä just siitä johtuen meillä oli kuitenkin tosi hauskaa. Tytöt oli ihan pähkinöinä, aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja hattaraa sai halvalla. Hilpeän päivän jälkeen palattiin kaupunkiin ja basaarikierroksen jälkeen rautatieasemalle. Matkalla nähtiin mm. perinteisiä kiinalaisia apteekkeja, josta sai troppia joka vaivaan, mm. erilaisten yrttien ja kuivattujen elukoiden muodossa.

Maanantaina (joka oli vielä vapaapäivä) nukuin pitkään rankan mutta antoisan viikonlopun jäljiltä ja aloin valmistautua illanviettoon amerikkalaisten kanssa. Jenkit oli järkänny Murder Mystery Dinner-kekkerit ruokasaliinsa ja kaikki saapui paikalle kiinalaisittain pukeutuneena. Tarkoituksena oli illallisen ohessa pelata vähän Cluedo-tyyppistä peliä, jossa jokainen oli olevinaan kiinalaista aatelistoa joka on kerääntyny ratkaisemaan palatsissa tapahtunutta murhaa. Jokainen olikin sitten enemmän tai vähemmän syyllinen ja pelin tarkoitus oliki sumuttaa muita, samalla kun yritti ite saada selville kuka teki ja mitä. Hauskan illan ja loistavan murkinan saattelemana vetäydyin yöpuulle ja uutta viikkoa odottamaan.

Tulevaisuuden kaupunki?

Soundtrack: M83 - Couleurs

Neljättä viikkoa Shanghaissa ja kaupunki alkaa tuntua jossakin määrin hallittavalta. Mielipuolisen liikenteen seassa oppii puikkelehtimaan, päälle rynniviä lapsia oppii väistelemään ja kaduilla suunnistamaan vaikka kaikki on vieraalla kielellä. Shanghai pitää silti tiukasti maan pinnalla: aina kun luulee osaavansa homman, tietty osoite ei ookkaan siellä missä piti, tie loppuu yhtäkkiä kesken ja turistikarttakin tuntuu v*ttuilevan päin naamaa. Kaupunki on valtava, sekasortoinen, sokkeloinen ja alati muuttuva. Ja alkuviikosta huomasin että muutos tulee vaan jatkossa kiihtymään.

Käväisin Shanghai Urban Planning Museumissa (Shanghai Chengshi Guihua Zhanshiguan), mikä esittelee kaupunkisuunnittelua ja tulevaisuuden Shanghaita. Maailmannäyttelyn lähestyessä arkkitehtitoimistot on kilpaa kaavoittanu kaupunkia uusiks ja näkymä on aika huikea. Uusia uljaita rakennelmia nousee joka puolelle ja kaupunkia rukataan joka puolelta virtaviivaisemmaksi. Huoneen kokoisen, ydinkeskustaa esittävän pienoismallin ääressä sitä silti vaan miettii miten kaikki hienot suunnitelmat toteutuu todellisuudessa. Multimediaesityksissä linnut laulaa, taivas on sininen ja kaikkialla on sopivasti ihmisiä... kun tosiasiassa kaduilla kulkiessa ei meinaa välillä mahtua ihmismassan sekaan, taivas on pilvessä ja lintuja näkee enemmänki katugrillin vartaissa kuin taivaalla. Silti, näyttely oli todella kiinnostava ja auttoi ymmärtämään miten kaupunkikulttuuri muuttuu tulevaisuudessa, niin täällä kuin ympäri maailmaakin. Paras osa museota oli kuitenki mun mielestä Shanghain historiaa esittelevä osasto. Shanghain juju ja sielu piileekin sen historiassa, joka on kiehtova sekoitus eri maiden vaikutteita. Varsinkin siirtomaa-aika mullistuksineen on osaltaan tehnyt kaupungista sen mitä se on nykyään. Valtaosa vanhasta rakennuskannasta on nykyään purettu, mut siellä täällä näkee edelleen vilahduksia kaupungin monimuotoisesta historiasta. Ja on aika hämmentävää ajatella että pilvenpiirtäjien jakama Nanjing-ostoskatu, jota päivittäin tallaa lukematon määrä ihmisiä, on joskus ollut kapea, hökkeleitten reunustama kuja.

Aikani täällä nyt oltuani oon alkanu miettiä asioita jo arjenkin kannalta. Tietyt rutiinit on pikkuhiljaa alkanu muodostua ja on ollu jännä huomata mitä asioita tekee eri tavalla kuin kotona. Vuorokausirytmi on ihme kyllä alkanu asettua jotakuinki normaaleihin raameihin ja kahvia en oo juonu viikkoihin. Kaffea ei oo tietenkää tarjolla muuta ku Starbuckseissa yms. ja sieltä sitä ei tuu säännöllisesti noudettua. Kaupungin tutkiminen taas on hauskuudestaan huolimatta myös aika uuvuttavaa, joten iltaisin ei oo vaikea saada unen päästä kiinni. Luennot ja sairaalavisiitit antaa mukavasti rakennetta arkeen ja viikonloput voikin ottaa rennommin.

Elämäntapamuutokset ei oo kuitenkaan pelkästään positiivisia. Herkimmin sen huomaa ruoan kanssa. Alkuihastuksen jälkeen huomasin että kaikki kiinamättö ei uppoakkaan ihan niin sujuvasti kuin kuvittelin. Kuitua on ensinnäkin aika vähän koska esim. leipää en oo pitkään aikaan syönyt, kuten myös kalsiumia koska maitoa ei juuri oo näkyny. Ruoka on myös koostumukseltaan aika erilaista kuin kotona, joka yhdistettynä välillä hippasen puutteelliseen keittiöhygieniaan pistää pakin aika ajoin koville. Oon myös laihtunu jonku verran ja huomasin että suupieli rapsahti auki yks päivä, mikä on ilmeisesti merkki B-vitamiinien puutteesta. Siispä rupesin kiinnittään enemmän huomiota ravintopolitiikkaan, ostin apteekista ravintolisiä ja aloin miettiä mitä pistän suuhuni.

Vesijohtovesihän Kiinassa on tunnetusti "likaista". Beijingin reissulla pari vuotta sitten todistin vierestä kun reissukumppani ravasi posliinilla muutaman päivän ajan ja vaikeroi väliajat sängyn pohjalla juotuaan hanavettä. Vettä voi täällä muuten käyttää normaalisti, esim. suihkussa käymiseen, mut esim. hampaat kannattaa pestä pullovedellä, puhumattakaan janon sammuttamisesta. Pullotettu vesi ei onneks maksa juuri mitään. Sen kummempia basiliskoja en myöskään oo vielä riesakseni saanu, vaikka oon sairaalaympäristössäkin vieraillu. Käsidesillä oon lutrannu ahkerasti jos sormin on pitäny aterioida ja muutenkin oon yrittäny vältellä mahatautia, mm. syömällä vaan kunnolla kypsennettyä ruokaa ja hedelmiä jotka oon ite kuorinu.

Uusia tuttavuuksia

Soundtrack: Supreme Beings of Leisure - Strangelove Addiction

Loppuviikko menikin aika sosiaalisissa merkeissä. Koulun amerikkalaiset opettajat kutsu mut illalliselle keittiöönsä ja siinä sitte istuttiin pitkän pöydän ääressä meitsi ja n. 20 amerikkalaista. Ja kaikki tietysti pommitti kysymyksillä Suomesta, musta ja mun perheestä. Kieli meni aluks aikalailla solmuun, mut pikkuhiljaa aloin saada jutusta kiinni. Ruoka oli tosi hyvää ja porukka mukavaa ja vieraanvaraista - perusjenkkityyliin. Siinä sitte juteltiin ja keskustan supermarketista metsästetty ruisleipäkin teki kauppansa opettajien keskuudessa. Safkan jälkeen seuraan liitty vielä paikallisia opiskelijoita ja pelattiin siinä sitte korttia yms. Kaiken kaikkiaan hauska ilta. Päälle päätteeks ne vielä kutsu mut liittymään seuraan jatkossakin jos nälkä yllättää iltaisin. Syötyäni nuudeleita ja muuta kiinahöttöä kolme viikkoa, suostuin tarjoukseen ilomielin.

Perjantaina oli vielä viikon viimeinen sairaalavisiitti. Tällä kertaa luvassa oli kroonisesti sairaita keuhkotautipotilaita. Kiinalaisin termein tää tarkoitti käytännössä saattohoito-osastoa, koska hoitajan mukaan suurin osa potilaista ei enää selviäis osastolta eteenpäin. Osasto oli muutenkin aika loukko, jotakuinki sellanen painajaissairaala mitä näkee elokuvissa. Likaista, pimeää, ahdistavaa ja sängyissä väkeä kuoleman kielissä. Herttaista oli kuitenkin nähdä jotain mitä ei aina edes Suomessa näe. Jokaisen potilaan ympärillä hääri lauma sukulaisia, jotka hoivas ja hoiti vuoronperään vuodepotilastaan. Hoitaja selittikin että tää on yleinen käytäntö sairaaloissa. Osastoilla on sairaala-apulaisiakin pesemässä yms. potilaita, mutta hyvin usein potilaiden perhe pitää huolen niiden perushoidosta. Kuulemma myös kadulta voi palkata jonkun itseään tai omaistaan hoitamaan.

Vierailun jälkeen suunnistin paikallisten opiskelijoiden kanssa kampuksen bussille ja juteltiin siinä sitte matkan aikana pitkät pätkät tyttöjen kanssa. Ne kovasti kyseli et miks tulin Kiinaan ja miks oon mies ja hoitaja ja että oonko käyny paljon maailmalla. Vastailin siinä sitte kaikessa rauhassa ja olihan se ihan imartelevaa saada tällainen pieni fanclub. Tytöt kysy vielä lopuks haluanko lähteä niiden kaa joku ilta laulaan karaokea... täytyy varmaan kerätä vielä hetki rohkeutta tai sitte juoda ittensä salaa iloiseksi että kestän sen kokemuksen. En oo vielä kovinkaan paljon ollu paikallisten opiskelijoiden kaa tekemisissä, mitä nyt joku on muutaman kerran lähteny seuraks kun oon asioinu pankissa tms. Tultiin kuitenki nii hyvin juttuun että lupasin lähteä niiden kaa joku päivä Zhou Pu:hun pyörimään.

Kiinalaiset opiskelijat on tosiaan mukavia tyyppejä, tosi pirteitä ja iloisia... mutta hmm, no sanotaan etten ikinä ois uskonu et ne on jo 20-vuotiaita. Välitunneilla koko homma leviää ihan käsiin kun yhtäkkiä luokkahuone on täynnä hysteeristä kikatusta, kälätystä ja riekkumista. Amerikkalaiset opettajatki sano et ei ne oikein uskalla pitää 5 minuuttia pidempiä välitunteja, koska ajoittain "apinalauman" saaminen kuriin ja kuuntelemaan voi kestää (no eipä se koto-Suomessakaan aina nii yksinkertaista ole...). Oppitunneilla oppilaat taas on sitten ihan hiljaa ja vaikka opettajat kysyy jotain, kaikki istuu vaan nenä paperissa. Opettajien mukaan syynä on kiinalainen koulujärjestelmä, joka totuttaa koululaiset siihen että opettaja istuu luokan edessä ja luennoi paperista, samalla kun oppilaat puuhaa aikalailla omiaan (piirtelee pulpettiin, leikkii kännykällä, nukkuu yms.). Kysymyksiä ei esitetä ja opettajan näkemyksiä ei kyseenalaisteta. Sitten ne onki yhtäkkiä koulussa jossa opetus painottaakin ajattelemaan omilla aivoilla ja opettajat oikein tenttaa asioita oppilailtaan. Toisen vuoden opiskelijat alkaa kuulemma jo pikkuhiljaa tottumaan tilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoden porukka on vielä ihan pihalla. Aiheutinki pienen skandaalin kun kysyin akuuttihoitotyön tunnilla jotain juttua opettajalta. Kuulu vaan sellanen luokanlaajuinen kohahdus ja yhtäkkiä 30 silmäparia vaan tuijotti mua. Ei olla tosiaan Suomessa ei.

Lauantaina lähdin aamupäivällä käymään jenkkiopettajien kanssa South Bund Fabric Marketilla. Paikka on sellanen melkoisen iso, kolmikerroksinen kompleksi täynnä kojuja missä voi teettää itelleen vaatteita. Valikoima on aika hulppea, kangasta löytyy joka lähtöön ja paikalliset räätälit on valmiita ompelemaan lähes mitä tahansa, kunhan osaa selittää tarpeensa ja hinnasta sovitaan. Ulkomaalaisena kannattaa varautua tinkimään ja sillonki maksaa luultavasti törkeästi ylihintaa - kiinalaisen mittapuun mukaan. Ite olin kuitenki enemmän ku tyytyväinen kun teetätin vastaavassa paikassa Beijingissä pari vuotta sitten puvun itelleni 700 yuanilla (70 euroa). Suolainen hinta Kiinassa, mutta miettii mitä sekin ois vastaavasti Suomessa maksanu teetättää.
Laura, yks jenkkiopeista oli teetättäny itelleen niin hienon talvitakin että päätin tulla itekki tänne luonnoslehtiön kanssa joku kerta.

Illalla lähdin kavereiden kanssa Earth Hour-bileisiin (WWF:n organisoima maailmanlaajuinen ilmastotapahtuma, jossa porukka eri puolilla maapalloa sammuttaa valonsa samana päivänä samaan kellonaikaan), jotka joku porukan tuttu oli järjestäny. Odotin jotain perusklubia josta sammuu valot ysiltä, joten leuka meinas tippua lattiaan kun osoittautu että kekkerit oliki hyväntekeväisyyskokkarit Le Royal Méridien hotellin 65. kerroksessa. Älyttömän hieno näköala, avoin baari ja seisova pöytä... ei pahemmin 150 yuanin (15 euroa) pääsylipulla. Kello 20.30 ne sammutti tunniks mm. Oriental Pearl Towerin ja Shanghai World Financial Centerin (Shànghǎi huánqiú jīnróng zhōngxīn) valot. Sinänsä hieno ele, mutta keskellä Shanghain valomerta se ei juuri erottunu. Silti, upeat kinkerit ja vielä hyvän asian puolesta.

Sunnuntaipäivien uupumuksesta alkaa tosiaan tulla tapa täällä...

Paikallista sairaala-arkea

Soundtrack: E.R-theme

(Ylläoleva kuva ei oo mun ottama, nappasin sen netistä... näin parhaaks jättää kameran kotiin)

Tällä viikolla oon tosissani tutustunu kiinalaiseen sairaalamaailmaan. Maanantaina kävin muiden hoitsuopiskelijoiden kanssa ensimmäisellä tutustumiskäynnillä. Paikkana oli lähellä keskustaa sijaitseva keskikokoinen sairaala. Ensinäkemältä tilat oli hyvät, mut kiinalaiseen tyyliin kaikki oli vähän kulunutta, likaista ja kovaäänistä. Hoitajien työasutkin oli jo vähän parhaat päivänsä nähneitä... Suomalaisten sairaaloiden pitkiin, autioihin ja steriilinvalkoisiin käytäviin tottuneena oli aika järkytys nähdä kun hoitajat ajelehti valtavan potilasmassan seassa. Paikallinen päivystys oli siis aika täynnä. Toimenpiteet ja tilat oli tunnistettavissa, mutta joka paikka oli täynnä ihmisiä omaisten saattamana. Ihmeissäni kattelin kun joku työnsi potilasta jo muutenkin täpötäyteen vessaan pyörätuolin kanssa ja mieleeni juolahti että siellä ei varmaan ole sitä perinteistä kiinalaista tualettia kummempaa (eli siis reikää lattiassa). Päivystyksestä jatkettiin eri vuodeosastoille, joissa meno oli luonnollisesti vähän rauhallisempaa. Mielenkiintoista oli myös nähdä perinteisen kiinalaisen lääketieteen osasto ja rikkaammille potilaille tehty siipi. Perinteisen kiinalaislääketieteen osasto oli kiinalaiseen tyyliin sisustettu klinikka, joka oli jaettu eri hoitohuoneisiin. Lääkärit teki potilaille mm. akupunktiota ja yrttihoitoja. Paremman väen siipeä näin vaan vilaukselta, mutta välineistö ja tilat vaikutti roimasti paremmalta kuin julkisella puolella. Ihmettelin aluks tätä jakoa, mutta hoitajat selitti että sairaalat tekee elintärkeää liiketoimintaa näillä astetta paremmilla osastoilla. Hallitus ei ilmeisesti tue julkista terveydenhuoltoa kovinkaan paljoa, joten sairaaloiden täytyy saada rahaa jostain.

En oo muuten vielä oikein päässy tuohon kiinalaiseen siisteyskäsitykseen sisälle. Useimmissa julkisissa paikoissa meininki on vähän sinne päin: vähän väliä joku on märän mopin kanssa heilumassa, mut jälki ei oo aina kovin tehokasta. Toisaalta ottaen huomioon miten paljon kaupunki ja sen liikenne itessään tuottaa savua, pölyä ja muuta skeidaa, niin ymmärtää miks välillä näyttää vähän hmm... "pinttyneeltä".

Wc-kulttuuri on myös ollu toinen ihmetyksen aihe. Aluks nää reikä lattiassa-tyyppiset paikat aikalailla puistatti ja hämmensi, mut nyt niihin alkaa tottua. Kunhan muistaa ottaa omat paperit varalle mukaan ja vaalii käsihygieniaa, niin homma toimii ihan ok. Jotkut paikat vaatii wc:n käytöstä pientä maksuakin, mutta sillä saa vastineeks yleensä myös paperia. Jos taas halajaa posliinille, niin kannattaa kääntyä isompien hotellien, länsimaalaisten ravintoloiden yms. puoleen (ei välttämättä KFC tai Mäkkäri, sielläkin on joskus holetsu lattiassa).

Keskiviikkona oli toisen sairaalavisiitin vuoro. Tällä kertaa käytiin lastensairaalassa, joka oli uudempi ja paremmin varustettu kuin edellinen. Tilat oli melko suuret ja hyväkuntoiset ja rakennuksesta löytyi omat osastot mm. leikkaussalitoiminnalle, syöpätaudeille ja vastasyntyneiden teholle. Pistäydyttiin sisätautien osastolla tutustumassa paremmin. Meno oli aika lailla rauhallisempaa kuin edellisessä paikassa ja siellä täällä näkyi lapsipotilaita vanhempiensa kanssa. Toisin ku Suomessa, lapsilla oli omat vaatteet päällä ja niiden vanhemmat ja ilmeisesti osa sisaruksistakin oli leiriytyny potilashuoneisiin. Vanhemmat sai olla vuorokauden ympäri osastolla ja ne huolehtiki pitkälle lastensa perushoidosta. Hoitajat huolehti toimenpiteet ja lääkkeet. Ennen lähtöä saatiin kuulla surullisia faktoja: joskus vanhemmat jotka ei voi huolehtia lapsistaan, jättää ne sairaalaan heitteille...

Kiinalaiset tosin rakastaa lapsia ja täällä näkee usein sitä kuinka vanhemmat lellii ja leikittää naperoitaan kadulla. Välillä ihan tuntemattomatki saattaa alkaa sössöttää toistensa lapsille ja paijaamaan tms. niitä. Karkkia jaellaan ja lapset puetaan söpöiksi. Todellinen kiinalainen erikoisuus on kuitenki pikkulasten housut, joissa on halkio haaravälissä. Joillain on vaippa siellä, mutta useimmat viilettää menemään pakarat vilkkuen ja tekee tarpeensa sinne minne kerkiää. Näitä housuja kuulemma pidetään pitkälle syksyyn ja tuttu kertoikin kuinka joskus raukoilla takamus jo sinertää talvea kohden.

Muutenki kaikki söpö, ihana ja vähän lapsellinen tuntuu olevan aika in täällä, varsinki tyttöjen keskuudessa. Mun kanssaopiskelijat meni ihan pähkinöiks sairaalan leikkihuoneesta kun siellä oli valtavia pehmoleluja ja muuta "ihkua". Joskus välitunneilla taas pelästyy kun ohi kirmaa kikattava ja kiljuva tyttölauma matkalla karkkia ostamaan.

Ai nii, lopuks vielä... luin ennen matkaa jostain että kiinalaiset, ja erityisesti shanghailaiset tykkää vapaa-ajallaan pukeutua pyjamaan ja hengailla se päällä kaupungilla. Kampuksella tätä näkee enemmänki, mutta joskus ihan kaupungin kaduillakin. Aattelin aluks että se on vähän ku suomalainen verkkarikansa, mutta ilmeisesti toiminnalla on myös statusarvoa. Se jolla on pyjama päällä on varaa viettää vapaa-aikaa, mikä on kiinalaisten mielestä aika kadehdittavaa. Joten jos siis haluaa brassailla naapureilleen, vetää yöpuvun päälle (mieluiten mahdollisimman näyttävän) ja lähtee näytille. Kampuksella kyse on varmaan enemmän jostain tyttöjen jutusta. Iltaisin marketissa on pyjamabileet kun porukka vaeltaa ostamaan iltapalaa.

Shanghain kahdet kasvot

Soundtrack: KT Tunstall - Another place to fall

Alan pikkuhiljaa tosissaan lämmetä tälle kaupungille. Tai ainakin osalle siitä. Shanghai näytti jälleen parastaan viikonloppuna ja nautin täysin siemauksin. Tapasin edeltävänä viikonloppuna ohimennen muutamia filippiiniläisiä tyyppejä ja yhtäkkiä sain perjantaina viestin että haluunko lähteä niiden ystävien läksiäisiin. Sisäinen kyynikko heräs ja mietin jo hetken että onkohan tässä taustalla nyt mikä vedätys... lähdin sitten kuitenkin kaverin kanssa katsastaan tilanteen. Rohkeus kannatti, Rose-nimisen tytön läksiäiset olikin tällaisella studiolla/mainostoimistolla jossa oli avoin baari, seisova pöytä ja tupa täynnä kaiken maailman taideihmisiä. Kokkareiden jälkeen lähdettiin baarikierrokselle Velvetiin (ulkomaalaisten suosima "sulatusuuni" - kaikki käy kuulemma Velvetissä) ja Shelteriin
(vanhaan pommisuojaan perustettu juottola). Bileet jatkui pikkutunneille ja päätettiin porukalla jatkaa huomennakin. Seuraavana iltana otettiin sitten rennommin, käytiin syömässä tosi hyvässä malesialaisessa ravintolassa, katottiin dvd:itä ja istuttiin iltaa.

Shanghain toinen puoli näyttäyty kuitenki sunnuntaina kun olin menossa bussiasemalle. Katoin että yhtäkkiä toisella puolen katua joku tyyppi rupes sätkimään ja kaatu keskellä ajotietä. Pääkin näytti kolahtavan sen verran pahasti kenttään että menin apuun. Porukkaa keräänty ympärille ja se kaveri vaan sätki maassa, suu vaahdossa. Tyyppi oli ilmeisesti joku koditon deeku vaatteista ja pullonkeräyskassista päätellen. Käänsin sen sit nopeasti kyljelleen ja katoin kauhulla että ei s**tana, se käy siniseks. Nooh, tyyppi kakoi ja kuolas aikansa ja pikkuhiljaa väri palas onneks kasvoille. Raahasin sen sitten jonku toisen ohikulkijan kanssa jalkakäytävälle lyhtypylvästä vasten istumaan. Poliisikin tuli siinä vaiheessa paikalle ja aattelin että eiköhän tämä ollu tässä, kun se rupes jo vastaileen niille kytille. Nousin bussiin ja kiittelin onneani ettei tarttenu alkaa mitää elvytys- ja suusta suuhun juttuja alkaa puuhaamaan. Se olis ollu yks kiinalainen kokemus jota en välttis olis halunnu käydä läpi...

Beijingiin verrattuna kodittomia ja huono-osaisempia näkyis olevan enemmän Shanghain kaduilla. Kiina kehittyy ja rikastuu huimaa vauhtia, mut kuten muuallakin, rikkaus kerääntyy vaan harvoille ja valmiiks jo hyväosaisille. Tällaset tyypit niinku yllä tippuu auttamattomasti kyydistä. Varsinki juna- ja bussiasemilla näkee välillä kerjäläisiä. Osa on pahasti vammautuneita vanhuksia, jotku taas vasta pieniä lapsia jotka kauppaa jotain rihkamaa. Kaiken lisäks näiden ihmisparkojenkin takana on yleensä joku pikku roisto, joka kerää omat osinkonsa "suojattiensa" kipoista. Monet oppaat sanookin että on parempi jättää nää ihmiset kokonaan huomiotta ja antaa mieluummin rahaa yleiseen hyväntekeväisyyteen. Almut harvoin jää kerjäläiselle itelleen ja saattaa käydä niinkin, että kun antaa yhdelle, on kohta kokonainen porukka kimpussa. Surullista mutta totta.

Historiaa ja rihkamaa

Soundtrack: Schiller - Aufbruch

Hmmh, onpahan taas ollu kiireiset pari päivää. Sää on ollu pilvinen, mutta sadetta ei oo näkyny, joten oon ahtanu päivät täyteen tekemistä.

Täällä koululla oli tiistaina sellaiset englanninkielisen hoitotyön kilpailut (SNEG-NSW AMES Nursing English Contest), johon osallistu sekä meidän koulusta, että muista oppilaitoksista oppilaita. Osallistujapareja oli jotain 20 kpl, ja kaikilla oli kaksiosanen suoritus. Eka kilpailijat esitti eräänlaisen näytelmän, jonka aiheena oli esim. haavasidoksen vaihtaminen tai traumatisoituneen potilaan tukeminen. Toisessa osiossa näytettiin videopätkiä suullisesta hoitajaraportista, joista kilpailijoiden piti poimia olennainen tieto, esim. potilaan oireet, ikä, seuraavat toimenpiteet tms. Näitä suorituksia oli yllättävän hauska seurata, varsinkin kun osa niistä "näytelmistä" oli aika Salkkarit-tasoista viihdettä. Traumatisoitunu potilas oli toooooosi sekaisin ja ne hoitajat oli niin herttaisia sisar hento valkoisia ettei sellasta oo nähtykkää. Hauskaa oli kyllä. Hoitajakulttuuri on näin ensinäkemältä aika erilainen Kiinassa ja tietty työpuvutki on erilaisia. Naishoitajat pitää valkoisia housuja, pitkää takkia ja sitä perinteistä hilkkaa, minkä takana hiusten pitää olla kiinni. Lisävertailua voin tehdä perjantaina, jollon meen ekaa kertaa tutustumaan paikalliseen sairaalaan. Siitä tulee varmaan mielenkiintoista...

Tiistai-iltana lähdin tutustumaan Shanghain vanhaan kaupunkiin
(Nanshi eli Old Town). Osa alueesta on sellasta missä ihmisiä edelleen asuu ja ei sinänsä eroa muuten sen kummemmin mistään Shanghain muista lähiöistä, paitsi että talot on vanhempia. Lähellä Yu Yuanin puutarhoja (Yùyuán) alue muuttuu kuitenkin yhtäkkiä suunnattomaksi markkina-alueeksi. Vanhat, monikerroksiset puutalot oli rempattu viimeisen päälle kuntoon ja ahdettu täyteen matkamuistomyymälöitä, ravintoloita ja kauppoja. Paikka oli tupaten täynnä ihmisiä ja koko alue oli upeasti valaistu ilta-aikaan. Silti koko touhusta jäi aika muovinen maku suuhun, ikäänkuin kaikki ikivanhat rakennukset oli valjastettu jonku tivolin ja rihkamatorien käyttöön. Tungettelevista kauppiaista, turisteista ja kerjäläisistä huolimatta paikka oli kieltämättä hieno, varsinki Huxin Ting-teepaviljonki pienen lammen keskellä. Sinne johtava silta on rakennettu tarkoituksella mutkittelemaan, jotta se suojais pahoilta hengiltä (eivät voi kuulemma kulkea kuin suoraa linjaa pitkin). Kiertelyn ja impulssiostosten jäljiltä alkoi olemaan myöhä ja Yu Yuanin puutarhat oli suljettu, joten päätin palata seuraavana päivänä uudelleen.

Keskiviikkona palasin vanhaan kaupunkiin ja Yu Yuaniin. Odotin jo kauhulla minkälainen turistirysä puutarha on ympäröivästä meiningistä päätellen. Positiivinen ylläri olikin, että paikka oli todella seesteinen ja upea. Puutarhat on kertoman mukaan rakennettu ensimmäisen kerran v. 1559, mutta paikka on ottanu osumaa monta kertaa historiansa aikana, mm. Oopium-sotien aikana (v.1842). Silti jäljellä on vielä aikasen paljon nähtävää. Koko alue koostuu kivimuodostelmien, lampien, puutarha-asetelmien ja upeiden vanhojen rakennusten labyrintistä, jota halkoo mutkitteleva lohikäärmemuuri. Ympäröivä hulabaloo jää onnistuneesti muurien taakse ja puutarhat olikin aika rentouttava kokemus.

Jatkoin kävellen vanhasta kaupungista vanhaan ranskalaiseen kaupunginosaan, French Concessioniin (Shànghǎi Fǎ Zūjiè). Alue oli Ranskan toimivalta-aluetta v. 1849-1943, jonka jälkeen alueet luovutettiin takaisin Kiinan hallintaan toisen maailmansodan yhteydessä. Ahkerasta purkamisesta ja uudelleenrakentamisesta huolimatta alueella on yhä omanlaisensa tunnelma, joka vetää puoleensa erityisesti länsimaalasia. Keskellä Shanghain hektistä keskustaa on ikäänkuin tällanen ranskalainen pikku kaupunki, joka on täynnä pieniä kahviloita, putiikkeja ja ravintoloita. Otin kahvilasta pöydän ja Kiinan matkan ensimmäisen Guinnesin. Aloin ymmärtää mikä paikassa viehättää.

Torstaina oli ensimmäiset luennot Critical Thinking-kurssia, joka osoittautui mielenkiintoiseksi. Kurssia vetää kaks opettajaa, jotka vuorotellen opettaa hoitotieteen ja filosofian näkökulmasta kriittistä pohdiskelua, kyseenalaistamista ja argumentointia - ja englanniks. Aika korkealentoista menoa, mut sopivan haastavaa. Jotenki jännä kurssi tarjolla, olin aina jotenki ajatellu ettei tällanen toisinajattelu oikein istu Kiinaan...

Iltapäivällä lähdin Zhou Puhun aikaa tappamaan (kirjalliset työt ei napostellu). Kiertelin ostoskatuja ja vaikka tarkoitus ei mitään ollu ostaakaan, nii aina sieltä jotain tarttuu mukaan. Hilpeä shoppailu loppu kuitenki lyhyeen, kun törmäsin basaareilla sellaseen kojuun missä myytiin pienen pieniä koiranpentuja, kaninpoikasia ja kilpikonnia. Ilmeisesti kuitenki lemmikkitarkoitukseen, mutta mistäs sitä täällä tietää. Kertoman mukaan pikkuisten elämänkaari ei täällä ole kovinkaan pitkä jos ei kauppoja synny, joten koko touhu vaikutti todella julmalta ja tarpeettomalta. En viittiny pahoittaa enempää mieltäni, vaan lähin takas kampukselle, varsinki ku yrmeä poliisisetäkin alkoi jo kattoa siihen malliin että olis aika lähteä.

Lepopäivä

Soundtrack: Ayumi Hamasaki - Green

Tää päivä oli tosiaan vapaata koulusta ja olin vielä niin poikki viikonlopun jäljiltä, että päädyin vaan lojumaan kampuksella. Lisäsin kuvia nettiin ja päivittelin tätä blogia. Tuosta vasemmasta palkista löytyy nyt muutama uus linkki. Kuvagalleriaan päivittelen uusia kuvia kun niitä tarttuu matkaan ja tietoliikenneyhteydet antaa myöten. Muita linkkejä on mm. tän koulun kotisivu ja nuo musiikkivideot. Kannattaa katsastaa jos yhtään kiinnostaa, kiteyttää mun mielestä hyvin kiinalaista kulttuuria. Ensimmäinen, eli "Monkeybee" on hysteerinen kiinalaisen mytologian tykitys. Toinen video, eli japanilaisen pop-sensaatio Ayumi Hamasakin "Green" aiheutti tässä taannoin täällä kohua. Video kuvaa 1940-luvun Shanghaita, jollon kaupunki tunnettiin joko Paris of the East tai Whore of the Orient-lempinimellä... mutta eniten kohua aiheutti videon viittaus nk. tyttöjen väliseen ystävyyteen. Anyways, hieno pätkä joka tapauksessa! Check it out.

Shanghain valot ja sitä rataa...

Soundtrack: Cyndi Lauper - Lay me down

Huh, voi luoja mikä viikonloppu takana! En oikeen ees tiedä mistä aloittaa... Perjantai näyttäyty sateisena, mut olin niin kyllästyny käkkimään täällä kampuksella että päätin lähteä viihteelle, oli sää mikä hyvänsä. Pistäydyin siis Zhou Pu:ssa syömässä ja ostamassa vähän juotavaa (jiǔ, yleisnimike kaikelle miestä vahvemmalle). Marketista löytyi valikoimaa: olutta, viiniä ja väkeviä. Paikallinen viini on aika hyvää, kuten myös olut, mutta niitä väkeviä ei juo kyllä kukaan täysjärkinen... Lasoliin verrattava makukokemus, joka ei edes lantraamalla parane. Kiinassa on muuten aika liberaali alkoholipolitiikka: ikärajoja tai kummempia kieltoja ei oo. Kännisiä ihmisiä ei silti juuri näy, vaikka kiinalaiset kyllä juo. Touhu ei siis ilmeisesti oo ihan niin humalahakuista kuin Suomessa ja pämppääminen tapahtuu muutenki osana jotain suurempaa sosiaalista häppeninkiä.

Illalla sade oli onneks lakannu ja otin taksin kaupunkiin. Sillä reissulla oikeastaan vasta tajusin miten kaukana tää koulu onkaan keskustasta. Kuski ajoi kuin mielipuoli ja silti reissu kesti sen melkein kolme varttia. Etäisyydet on vaan niin suuria että syrjäseuduilla kannattaa mieluummin hypätä bussiin ja kaupungissa taksiin, ellei nyt oo ihan muutamasta korttelista kyse. Molemmat on Suomen hintatasoon verrattuna naurettavan halpoja ja jalkakäytävät ei oo täällä ihan sitä turvallisinta aluetta. Vastaan tulee jos minkälaista monttua, vesiestettä yms, eikä kiinalaiset autoilijat varo pahemmin jalankulkijoita. Eli se päättää jolla on eniten renkaita alla. Autoilukulttuuri on muutenkin aika mielenkiintoinen... Kehä III ruuhka-aikaan on aika kesyä tähän verrattuna. Ihmiset ajaa todella lujaa ja arvaamattomasti. Mikään kolo ei oo liian pieni auton mentäväksi ja tietä ei anneta - se otetaan. Kyydissä ei silti outoa kyllä pelota, koska kaikki täällä ajaa ihan yhtä päin helvettiä. Kaipa siinä on oma turvaa tuova logiikkansa. Tuo kuva tuossa ylhäällä on Nanpu-sillalta. Se on aika hyvä esimerkki siitä miten autotiet täällä kulkee: ristiin rastiin, lomittain ja lopulta jonku surmansilmukan kautta käsittämättömän isolle sillalle.

Baarikierroksella oli huippua. Hintataso on useimmissa paikoissa roimasti alempana kuin Suomessa, joten meno olikin sitten sen mukaista. Viinan ja mikserin sekoitussuhteet on kans välillä vähän nii ja näin, joten hintalaatusuhdekin oli aikalailla asiakkaan puolella. Baareja, pubeja ja yökerhoja on aivan lukematon määrä ja vaihtuvuuskin on aika tiuhaa. Jokaisella puljulla on oma juttunsa, kävijäkuntansa ja meininkinsä, joten kaikkia kannattaa kokeilla. Suomeen verrattuna meno on tottakai kansainvälisempää, lähinnä positiivisessa mielessä: uusiin ihmisiin on helppo tutustua ja porukka harvemmin könyää lattioilla tai tappelee keskenään. Tapasin yhden Yuri-nimisen tytön Japanista joka puhu sujuvaa kiinaa, japania, englantia ja koreaa ja oli ihan älyttömän mukava tyyppi. Juteltiin niitä näitä ja istuttiin iltaa ja kokoajan mietin et mistähän mä tänkin ihmisen bongasin. Illan päätteeks suunnistin taksilla koululle ja aiheutin portinvartijalle sydänkohtauksen paukuttamalla aamuyöstä vartiokopin ovea. Eikä varmana jää muuten viimeiseks kerraks.

Lauantaiaamu olikin sitten oletettavasti aika auvoinen, mutta pieksin itteni pystyyn, korjasin karpelan Kentucky Fried Chickenissä (se kohmelo ei ois nuudeleilla lähteny) ja otin projektiksi tutustua Longhuan temppeliin (Lónghúa Sí). Temppeli on melkein 1900 vuotta vanha ja se on samalla laajin ja eniten alkuperäisessä kunnossa oleva temppeli koko Shanghaissa. Itse temppelialue on lähemmäs 200 metriä pitkä ja pitää sisällään muiden rakennusten ohella viisi erillistä temppeliä missä on erilaisia Buddhan pyhättöjä. Lisäks muurien ulkopuolella on 40 m korkea temppelipagodi. Tyypilliseen tapaan koko komeus on koristeltu lattiasta kattoon upeilla veistoksilla ja puukaiverruksilla, puhumattakaan ite pyhäköistä joissa silmäkarkkia oli niin paljon, ettei kaikkea voinu oikein ees rekisteröidä.

Sunnuntaipäivän vietin vaeltelemalla pitkin Bundia, joka on kaupunkia halkovan Huangpu-joen ympärille rakennettu kaupunginosa. Maisemat on tosiaan aika häkellyttävät - toi Jetsoneista karannut rakennelma on Oriental Pearl Tower (Dōngfāng Míngzhūtǎ) 468 m korkea televisio- ja näköalatorni. Illalla kannattaa palata ihailemaan näkymää, koska koko komeus herää henkiin pimeän tullen hulppeana valoshowna.

Loppujen lopuksi viikonloppu on siis ollu täydellinen vastapaino alkuviikon hankaluuksille. Kivaa on ollu ja asioita on nähty, ts. silmät lautasina ja monttu auki on saanu vaeltaa. Joka kulman takaa paljastuu jotain uutta ja erikoista. Shanghai muuttuu jatkuvasti ja ei vähiten sen takia että kaupungissa on Maailmannäyttely vuonna 2010. Vanhoja rakennuksia puretaan ( sinänsä harmi ) ja tilalle rakennetaan uutta ja upeaa. Tää tosiaan johtaa sinänsä hullunkuriseen näkymään, kun keskeltä jotain pyykkinarujen peittämää hökkelikylää nousee yhtäkkiä kiiltävä lasipalatsi. Omaleimaisinta täällä on kuitenkin nää asukkaat jotka elää arkeaan. Joka paikassa on ihmisiä kuin muurahaisia vaeltamassa paikasta toiseen, hurmaavan kiinalaiseen tapaan mekastaen, nauraen ja toisiaan eteenpäin tönien. Huh, niinkun mun psykologian opettaja Traci täällä sano: "The culture shock doesn't really end".

Uutta alkua

Soundtrack: Gwen Stefani - If I was a rich girl ( feat. Eve )

Jee! Koulu lähetti mulle viimein rahaa! Jee! Siis rahaa! Millä saa asioita! Millä voi mennä paikkoihin! Nyt alkaa siis viimein olemaan perusasiat kunnossa ja pikkuhiljaa vois ihan oikeasti alkaa nauttimaan tästä reissusta. Koulun automaatti tosin edelleen temppuili ja hylkäs kortin jälleen... ehdin jo hetken pelätä etten saa rahaa seinästä ulos ollenkaan, vaikka sitä tilillä pitäis muka ollakkin. Noh, ongelma ratkes kun otin bussin 5 minuutin päähän Zhou Pu:hun missä automaatti toimi ihan ok ja taalerit taskussa ja hymy korvissa lähdin takaisin koululle. Iltapäiväluentojen jälkeen voisi lähteä vähän rellestämään!

Ensimmäiset pediatrian luennot oli sitten iltapäivällä. Edelleen kiintoisaa juttua ja kun kaikki on englanniksi, niin se antaa vähän maustetta tunneille. Jaksaa ihan eri tavalla istua luennoilla kuin kotona. Pediatrian lisäksi viikkoon mahtuu anatomian, mielenterveystyön ja kliinisen hoitotyön luentoja. Osa aiheista on samoja mitä oon jo Suomessa lukenut, mutta näkökulma on aikalailla erilainen, joten toiston tuntua ei ole. Luentojen lisäksi tuun käymään paikallisissa sairaaloissa vierailulla, leikkaus- ja lastenosastolla. Tulee varmasti olemaan huippureissuja.

Täällä on ollu pilvistä ja sateista lähes koko viikon ja sama meno jatkuu. Säät ei oo muutenkaan olleet vielä erityisen lämpimät, jotain 10-15 asteen luokkaa. Iltapäiväluentojen jälkeen sade kuitenkin taukos hetkeks ja raha poltteli siinä määrin taskun pohjalla että lähdin vähän ostoksille Zhou Pu:hun. Tarkoitus oli löytää uus koululaukku ja kengät, niin varasin reissuun 400 yuania (n. 40 euroa). Molemmat sain, plus kolme t-paitaa, farkut ja hupparin. Ei huono saldo ollenkaan...

Ai niin, lopuks vielä pari kiinalaista juttua loppukevennykseks. Oon viimeisen viikon ihmetelly mistä tulee sellanen ihme superimelä karusellimusiikki. Se onkin tän koulun välituntikello... raivostuttavaa pimpampullaa. Lounasaikaan siihen vielä joku täti kiekuu numeroja kiinaksi päälle. Syytä tähän en oo vielä selvittäny, mutta siihen aikaan porukka vaeltaa tuolla urheilukentällä... oisko joku liikkumakehotus.

Ja sit se toinen juttu. Paluumatkalla koululle, näin bussissa ehkä oudoimman mainoksen ikinä. Kana ja lehmä oli pukeutunu sellasiin tortillankuoriin ja tanssi breakdancea sellasten räppääjien ja ghetto-pimujen kanssa. Siinä mainostettiin ilmeisesti jotain wrappeja, mikäli ymmärsin oikein. Eipä tainnu elukoita pahemmin haitata että joutuvat syödyiksi.

Kohtahan se onkin jo viikonloppu. Ensimmäinen laatuaan täällä kaukomailla...

Käviskö vaikka pohjalla tai jotain?

Soundtrack: Air - Alone in Kyoto

Huh, viime päivät onkin sitten ollu aika rankkoja. Pahin hajotus iski äkkiarvaamatta maanantai-iltana, kun huomasin etten saa ajatuksiltani unta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen arki on tosiaan iskenyt tosissaan kasvoille ja kyllä veti aluksi mielen maahan. En tiedä oliko kyse sitten kulttuurishokista, koti-ikävästä, vai molemmista, mutta olo oli todella lohduton. Tuntui siltä että oon täysin yksin, täysin vieraassa ympäristössä, kaukana kaikesta... ja oloa vain pahensi se että tunnuin olevan yleinen kummajainen jota kaikki tuijottaa. Kaiken lisäksi huomasin että apuraha koululta ei vieläkään ole saapunut, joten oon käytännössä peeaa. Paikallinen koulu on kyllä antanut käyttöön rahakortin, johon ladatulla summalla voi vapaasti käydä syömässä koulun ravintelissa ja ostoksilla alakerran marketissa, mutta ilman käteistä ei kampuksen ulkopuolelle ole asiaa. Olin siis kaiken muun mukavan lisäksi jumittunut koululle... eipä sillä, siinä mielentilassa ei juuri tehnyt mieli lähteäkkään mihinkään. Olo oli aikalailla kuin Lost In Translation-elokuvassa.

Kirjoitin sitten astetta ehkä turhan dramaattisen sähköpostin matkan koordinaattoriopettajalle Suomeen ja kerroin tilanteesta. Lopuksi heitin vielä että olisko millään mahdollista vaihtaa koulua keskustaan missä kaikki muutkin suomalaiset on, "missä metrot kulkee nenän edestä ja kaikki on muutenkin paljon ihanampaa, kuin täällä Jumalan selän takana missä meitsi asustaa..." Nooh, ope onneksi nukkui asian yli ja kirjoitti vasta aamulla takaisin. Koulun vaihto olisi periaatteessa vielä mahdollista, mutta voisi pahoittaa paikallisten mielen... Health Instituten väki on nimittäin nähnyt hurjasti vaivaa räätälöidäkseen mut yksittäisenä opiskelijana systeemiinsä. Jos jättäisin pelin kesken, voitais se nähdä myös niiden silmissä tappiona, erityisesti kun kyseessä on sentään kulttuuri jossa kasvojen menettäminen on niin kova pala.

Unettoman yön jäljiltä könysin tiistaina ensimmäisille luennoille, aiheena psykologia. Opetuskieli on englanti ja luennot sinänsä mielenkiintoisia. Koko opetussuunnitelma perustuu amerikkalaiseen college-malliin (oppilailla on siis pääaineita ja eri vuoden opiskelijat ovat sophomoreja ja freshmaneja jne.), opettajat on kaikki ulkomaalaisia, pääasiassa jenkkejä ja kaikki kirjallisuus yms. materiaali on englanniksi. Viikolla kampusalue on myös herännyt henkiin, jokapaikassa vaeltaa hoitsuvaatteisiin (tytöillä siihen asuun kuuluu sellanen vanha kunnon hilkkakin... saankohan mäki?) pukeutuneita opiskelijoita. Paikalliset opiskelijat ei muuten saa lähteä mihinkään viikolla ilman erityislupaa... mahtaa ketuttaa kun mä ramppaan omin luvin portista pihalle (tai siis ramppaisin jos olis rahaa). Anyways, luentojen jälkeen ei juurikaan enää väsyttänyt, mutta palasin omaan kämppään, missä minä ja uusi hyvä ystäväni tv-kanava HBO vietettiin suht tapahtumaköyhä ilta. Aloin jo aikalailla kypsyä koko touhuun ja kirjotin uuden sähköpostin koordinaattoriopettajalle.

Keskiviikkoaamu valkeni vähän paremmissa tunnelmissa. Tuhdin aamupalan ja mielenkiintoisen anatomian luennon (astetta haastavampaa käydä läpi ihmisen immuunijärjestelmää englannik-
si) jälkeen kävin kokeilemassa josko apurahaa jo kuuluisi tilille. Automaatti herjasi tuttua: Kortti hylätty... Hienoisen ketutuksen kourissa sulkeuduin taas kämppääni. Aloin tosissaan miettiä että tässäkö tämä hieno ja upea vaihtokokemus sitten on? Toisella puolen maailmaa, eikä taskussa latin latia. Huomasin kuitenkin että varsinainen yksinäisyys tai eristäytyminen ei enää vaivannut. Jenkkiopettajat on ollu tosi vastaanottavaisia, ja joka tunnille on järkätty paikallisten puolesta joku Wendy, Lydia tai Dana kattomaan mun perään, joten sinänsä juttukavereista ei oo pulaa. Loppujen lopuksi kaikki oli ihan jees ja erittäin makoisan illallisen jälkeen istuskelen nyt tässä koneella ja oon tullu siihen tulokseen, että rahatilanne on oikeastaan ainoa tämänhetkinen murheenaihe.

Rupesinkin tässä miettimään että voisin sittenkin jäädä tänne koululle ja kattoa tän loppuun. Jos apurahaa ei huomenna kuulu, niin annan näppäimistön sauhuta ja kirjoittelen Suomeen sellaiset sähköpostit että (isoveljeni kuolematonta viisautta lainatakseni) härifrån tvättas pherkele! Tai sitten harkitsen kirjepommia...

Nyt siis kaikki aikalailla oo ja koo, nälkä ei kerkeä tulla rahakortin ansiosta ja apurahakin varmaan saapuu huomenissa tai viim. perjantaina. Viikonloppu kampuksella ei kuitenkaan juuri napostelis. Paikalliset opiskelijat lähtee viikonloppuna käymään kotosalla tai sitten hengaa netissä koko ajan... aika bilehileitä. Eli portista on siis pakko päästä pihalle, hinnalla millä hyvänsä.

Näin jälkikäteen pohdittuna tää kahden päivän minimasis on ollu ihan ymmärrettävä. Ja positiivisesti ajateltuna tää koululla nyhjääminen on pakottanu vähän kotiutumaan ja ajattelemaan asioita. Mun onneks mulla on myös ollu muutama henkireikäkin tän kaiken keskellä. Facebook ja Messenger on pitäny yhteydet yllä kotimaahan, ja sieltä saatu tuki on ollu ihan korvaamatonta. Rutiinitki on alkanu toimimaan hyvin, mikä on helpottanu painetta... ruokaa on saanu syödäkseen ja pyykit pestyä (vaikka pesuohjelman valinta menikin vähän arpomiseks kun kaikki oli kiinaksi). Lopuksi, ihan kummat asiat on piristäny... tosiaan amerikkalaiset tv-kanavat ja sattumalta tullut Huippumalli Haussa-ohjelma. Naurettavaa joo tiedän, mutta kun näkee että jollain kuvankauniilla tirriäisellä on tippa linssissä kun se ei pärjää niille muille mallinletukoille, niin auttaa asettamaan asioita oikeaan mittakaavaan. As in, toi muija märisee jo tuolla... mä en sentään ihan vielä.

Hei äiti ja isi, täällä on ruoka hyvää ja ihmiset ystävällisiä...

Soundtrack: Coldplay - Life in Technicolour

Tämä päivä alkoikin oikein pirteissä merkeissä. Heräsin jo klo 07:30 (aatelkaa minä!) ja suuntasin aamupalalle. Tarjolla oli jälleen yhtä sun toista, vaikka en kyllä yhdenkään ruokalajin sisältöä tiennyt varmasti. Päätin sitten kokeilla paikallisia lihapiirakoita ja hyvin meni alas, vaikka huuhdoinkin vihreällä jääteellä. Pullossa luki pelkkää kiinaa ja kuplivasta etiketistä päätellen odotin jotain Spriten kaltaista makuelämystä... noh, enemmänki jotain seisoneen Liptonin ja apinain kusen väliltä.

Suuntasin sitten koulun bussipysäkille metsästämään keskustaan vievää bussia. Ohjaajat Lucy ja Marie oli kertonu että kaupunkiin kulkee jatkuvasti busseja, mutta eivät maininneet mitään numeroista tai reiteistä. Joissain busseissa luki numero, joissain taas pelkkää kiinaa ikkunassa. Vedinpä siis syvään henkeä ja hyppäsin ensimmäiseen joka vastaan tuli. Viittomalla ja muutamalla kiinaa lähentelevällä sanalla sain sitten itelleni lipun (6 yuania, n. 60 centtiä) ja ahtauduin muiden matkustajien sekaan. Aamuruhkasta tai vastaavasta johtuen tungos oli aikamoinen ja puolimatkassa olin jo valmis vaikka murhaamaan istumapaikasta. Loppujen lopuksi olin kuitenkin tunnin kitumisen jäljiltä People's Squarella (Rénmín Guǎngchǎng), josta lähtee metroja joka puolelle kaupunkia.

Metro toimii Shanghaissa erinomaisesti. Verkosto on jo nykyisellään aika kattava ja laajenee jatkuvasti. Yllätyin myös kuinka nopea ja siisti metro on ja kuinka helppoa sitä oli käyttää. Joka puolelta löytyy opasteita englanniksi, niin asemalta kuin itse metrostakin ja asemat kuulutetaan kiinan ohella myös englanniksi. Aamupäivästä metro toimikin kuin unelma, mutta lounasaikaa lähestyessä väenpaljous alkoi tuntumaan myös siellä. Ja kiinalaiset ei muuten jonota, eikä väistä. Eteenpäin pääsee kyynärpäätaktiikalla ja lippua ostaessakin pitää hengittää suurinpiirtein edessä olevan niskassa, ettei kukaan kiilaa väliin (mitä ei muuten pidetä täällä lainkaan tylynä).

Jatkoin metrolla aina Shanghai Science & Technology Museum-asemalle (Shànghǎi Kējì Guǎn Zhàn) asti. Museo sinänsä ei kiinnostanut, tarkoitus oli käydä vähän ostoksilla Yatai Xinyang Fashion and Gift Marketilla. Paikka, jota useimpien länsimaalaisten keskuudessa kutsutaan Fake Marketiksi on sellainen tyypillinen kiinalainen ostosbasaari: valtaisa kauppahalli, joka on täynnä muutaman neliön kokoisia kauppoja, mistä yli-innokkaat kauppiaat kalastelee asiakkaita (yleensä länsimaalaisia) tyyliin "Come here frendah! I give you a gooda prica frendah!". Tarjolla on kaikkea vaatteista ja kengistä, silkkiin, aurinkolaseihin ja matkamuistoihin. Suuri osa tavarasta on olevinaan merkkitavaraa ja merkkejä kuten Armani ja Dolce & Gabbana vilahtelee siellä täällä. Suurin osa on kuitenkin kopiotavaraa tai yksittäisiä varaston ylimääräkappaleita, mutta sitähän ei kukaan kotona tiedä. Olin pakannut mukaan aika vähän vaihtovaatteita, joten paikka sopi mainiosti akuuttiin vaatetuspulaan.

Basaareilla kuten Yatai Xinyangilla, tinkiminen kuuluu aina kaupankäyntiin. Muissakin kaupoissa voi yrittää tinkiä tai pyytää alennusta (kiinalaisten mukaan KAIKESTA voi pyytää alennusta), mutta varsinaisissa merkkiliikkeissä, ostoskeskuksissa ja vastaavissa on yleensä määrätyt hinnat. Kiinalainen tinkimäkulttuuri onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa. Kun löydät jotain mielenkiintoista (tai yleensä kauppias uskoo hänen löytäneen sinulle jotain sellaista), alkaa hillitön näytelmä. Kauppias heittää tarjouksen törkeästi yläkanttiin, jonka seurauksena asiakkaan tulis esittää oma vastatarjouksensa - yleensä n. kolmas osa alkuperäisestä tarjouksesta. Tästä muka järkyttyneenä kauppias huitoo käsiään ja mesoaa kuin heikkopäinen, kuinka hän ei mitenkään voi hyväksyä summaa ja esittää uuden vastatarjouksen. Tähän asiakas vastaa varovasti omaa tarjoustaan nostamalla. Näin jatketaan puolin ja toisin kunnes päästään molempia tyydyttävään lopputulokseen. Tiukan paikan tullen voi käyttää valttikorttina poistumista liikkeestä, jolloin kauppias yleensä suureleisesti tarttuu asiakkaasta kiinni ja neuvottelu jatkuu. Kyse onkin eräänlaisesta sosiaalisesta pelistä, jossa tärkeintä on muistaa huumori ja pitkä pinna, eikä muutamasta sanasta/lauseesta kiinaa ole koskaan haittaa. Kiinalaiset arvostaa hyvää tinkijää ja köyhälle opiskelijalle jää hyvä mieli kun saa pilkkahintaan kaikkea kivaa. Loppujen lopuksi kannattaa kuitenkin muistaa mitä olisi valmis kotonaan vastaavasta maksamaan ja olla tyytyväinen vaikka vähän ylimääräistä pulittaisikin. Itse ostin kolme t-paitaa ja muutaman parin sukkia kokonaishintaan 180 yuania, eli n. 18 euroa. Ja silti jäi olo että olis voinut lähteä halvemmallakin...

Ostoksien jälkeen rupesin metsästämään lounasta. Keskusta oli tähän mennessä jo aivan tukossa ja etsittyäni aikani kohtuuhintaista ja ei ihan täyteen ahdettua ruokapaikkaa, tyydyin ostamaan lihavartaita kioskista. Täysin varma en ole siitä mitä lihaa pistin poskeeni, saattoi hyvin olla kalaakin. Mutta kuori oli rapea ja päällä erittäin herkullista hapanimeläkastiketta, joten en juuri perään kysellyt. Tytöt sanoi mulle ennen lähtöä että jos erehdyn syömään kissaa tai koiraa, niin ei ole takaisin tulemista. Noh, tulin siihen tulokseen että jonain päivänä saattaa hyvinkin käydä moinen kämmi, sillä näistä paikallisista herkuista ei aina ihan tiedä. Eipä sillä, vielä ei ole tullut kissan tai koiran lihaa vastaan (ainakaan tietääkseni).

Syötyäni kello alkoi olla jo aika paljon ja päätin alkaa etsimään kyytiä koululle. Jatkoin metrolla Shanghain pohjoiselle rautatieasemalle (Shànghǎi Huǒchē Zhàn), jonka edustalta aloin tiedustella bussia koululle. Tämä olikin operaatio sinänsä, sillä kukaan ei puhunut englantia muutamaa sanaa enempää ja puolivahingossa eksyin lopulta oikeaan bussiin. Bussin edessä partioi kiukkuinen, ikivanha ja auringon paahtama ukko joka paimensi matkustajalaumaa oikeille paikoille. Jatkossa suunnistinkin tuon ukon perusteella aina oikeaan bussiin, setä kun tuntui melkein aina olevan vuorossa. Ehtikin iskeä pieni pakokauhu kun ymmärsin tilanteen vakavuuden: rahaa ei oikeastaan ollut enää taksiin ja seinästä ei voinut nostaa enää enempää, koska koulun apuraha viipyy. Mahdoin muutenkin näyttää aika hätää kärsivältä turistilta, koska yhtäkkiä joka puolelta alkoi myös ilmestyä kaiken maailman avuliaita aatuja. Yksi lupasi johdattaa oikeaan bussiin ja toinen ehdotti kyytiä moponsa takapenkillä... kohteliaasti kieltäydyin. Oikea bussi kuitenkin löytyi. Helpottuneena ja lopen uupuneena jäpitin pilkkimistä vastaan taistellen tunnin matkan koululle ja pikaisen iltapalan jälkeen kaaduin sänkyyn.

Huomenna tapaan loput ohjaajani ja saan toivon mukaan lisätietoja siitä mitä ihan oikeasti tänne tulin toimittamaan. Aamulla vielä jännitti, mutta kuluneen päivän sydämentykytysten jälkeen mikään ei oikein enää heilauta.